Karun kaunis ja kiehtova kirja Kiotosta

Kirja-arvio

Minna Eväsoja: Sensei oppilaana Kiotossa, 2023, Gummerus Kustannus Oy, Helsinki

Tänä keväänä ilmestynyt Sensei oppilaana Kiotossa on Minna Eväsojan erittäin monipuolinen ja hyvin kirjoitettu tietokirja ja muistelmateos hänen opiskelustaan Kiotossa. Ennen kaikkea se on kunnianosoitus Minna Eväsojan senseille opettajalle ja mestarille. Minulle se oli ensimmäisellä lukukerralla tietokirja, muistelmakirja ja opaskirja japanilaiseen kulttuuriin ja vanhoihin japanilaisiin taidemuotoihin. 

Minna Eväsojan kerronta siitä, kuinka Sensei luennoi esimerkiksi japanin taidehistoriasta ja Japanin kansallisista taideaarteista tai nõ-teatterista oli niin kiinnostavaa, että niistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Asia, jota jäin hieman kaipaamaan, oli hakemisto, koska moni kirjan asiasana olisi kätevä löytää uudestaan ehkä joskus tulevaisuudessa. 

Mitä pidemmälle Senseitä luin sitä enemmän Minna Eväsojan teksti sekä imi että talutti ja kantoi minua mukanaan. Välillä kerronta suorastaan hehkuttaa kaikkein pienimpiä yksityiskohtia aivan kuin osoittaen kaikkea mielenkiintoista. Rivien väleistä saatoin melkein kuulla "Katso, kuinka taidokkaasti tämän polun kivet on aseteltu ja kuinka sopusoinnussa nämä astinkivet ovatkaan tässä maisemassa." Niin. Senseistä tuli minulle matkaopaskirja Kiotoon ja siinä merkityksessä tulin siitä jatkuvasti onnelliseksi, kun oletettavasti en itse voi koskaan matkustaa Kiotoon. Tein siis usean kuukauden "nojatuolimatkan" Kiotoon poistumatta pöytälamppuni alta.

Vaikka Sensei oppilaana Kiotossa olikin sillä tavalla hidaslukuinen, että jotkut luvut olivat käsiteltävien laajojen asiakokonaisuuksien vuoksi pitkiä, antoi lukeminen aina vain uusia ja palkitsevia oivalluksia. Yllätin itseni jopa pohtimasta uudelleen minulle vuosia sitten aivan toisenlaisessa asiayhteydessä esitettyä kysymystä, tarvitseeko vammaisten aina päästä joka paikkaan. Minna Eväsojan Sensei oppilaana Kiotossa opetti minulle tyytymistä. Tuon kirjan ja sen opettaman tyytymyksen perusteella saattaisin nyt ehkä vastata juuri tällä hetkellä tähän esitettyyn kysymykseen, että ei tarvitse.  

Sensei oppilaana kiotossa sisältää monisivuisen ja monipuolisen kuvaliitteen käsitellyistä aiheista. Näihin kuviin viitataan tekstissä, eivätkä ne siten ole "ylimääräistä kuvitusta". 

Tämä kirja ei tule päästämään minua vielä otteestaan, koska aion kuunnella sen vielä äänikirjana Minna Eväsojan itsensä lukemana.

Kiitos, kun sain lukea tämän kirjan, joka välillä liikutti minua kyyneliin saakka. Olen onnellinen, että se teki niin.

 

Minä kirjoitin toisikoiseni

Tämä blogipostaus olisi pitänyt kirjoittaa jo kaksi päivää sitten.

Toissapäivänä 10.3.2023 lähetti toi minulle odotetun paketin. Paketti oli lähetetty Tallinnasta ja siinä oli 25 kappaletta kirjoittamaani runokirjaa Hetkirunoja ja arkisia haikuja. Se olikin aika kiva ennakkosyntymäpäivälahja. 

Vaikka tuo runokirja ei olekaan ensimmäinen kirjoittamani kirja, kun e-kirjana vuonna 2018 ilmestyi Norsu rullatuolissa, on se ensimmäinen painettu, oikea, kirjani ja se tuntuu niin hyvältä. Jos myyn tai lahjoitan runokirjani jollekulle voin kirjoittaa siihen ostajalle tai saajalle omistuskirjoituksen, voin myydä sitä esimerkiksi kirjamessuilla, vaikka en olekaan yhtään markkinointi-ihminen ja se näyttää aika hyvältä kirjahyllyssäni. 

Tottakai olin kiitollinen myös Norsu rullatuolissa julkaisusta. Olihan se tosiaan ensimmäinen laajempi tekstikokoelmani. Mutta sen syntyminen aiheutui kuitenkin enemmän ulkoisista yllykkeistä kuin oman hengen innosta. 

Hetkirunoja ja arkisia haikuja on kokonaan minun ikiomasta ajatuksesta liikkeelle lähtenyt projekti, josta ei edes mieheni tiennyt mitään ennenkuin olin palauttanut allekirjoitetun kustannussopimukseni Mediapintaan. Tuo "salaaminen" oli tarkoituksellista.

Onko toisikoiseni sitten hyvä ja julkaisemisen arvoinen? Sen saavat muut päättää, kunhan saan sitä ensin tarjottua kritiikin alttareille.

Tähän loppuun pieni maistiainen. Olkaa hyvä.

Pieni unelma

helposti toteutuva.

Ehkä se riittää. 

Rottien pyhimyksen monta ulottuvuutta

Kirja-arvio Anneli Kanto: Rottien pyhimys, Gummerus Kustannus oy, 2021, 9. painos

Joskus blogipostauksia kirjoittaessa asiat osuvat hauskasti kohdalleen. Niin nytkin, kun sattumalta parhaillaan kuuntelen radiosta kuuluvaa keskiaikaisen musiikin konserttia. Tämän kirjoittaminen sujuu siis onnellisten tähtien alla. Anneli Kannon Rottien pyhimys kiinnosti minua jo pian ilmestymisensä jälkeen vuonna 2021. Päätin kuitenkin odottaa sen pokkariversion ilmestymistä ja syksyllä ostin sen iltalukemisekseni. 

Rottien pyhimys on monien eri tasojensa vuoksi oikea elämysten runsaudensarvi. Se sai ainakin minussa aikaan paitsi haltioitumista ja ilon purkauksia myös yöaikaan ei niin toivottuja mutta vaikeasti hillittäviä riemun kiljahduksia, jotka saattoivat vaikeuttaa parivuoteessa uinuvan puolison unta. 

Rottien pyhimys on visuaalinen teos, koska kirkon maalaukset on kuvattu niin tarkasti, että ne pystyi vaivatta kuvittelemaan. Minä en ole koskaan käynyt Hattulan Pyhän Ristin kirkossa, mutta näinpähän kaikki maalaukset niin sanotusti sieluni silmillä. Olisi kiva tietää, onko esimerkiksi Näkövammaisten Kulttuuripalvelussa kirjoitettu Rottien pyhimyksestä. Mielestäni Anneli Kanto ansaitsisi tästä hyvinkin jonkun kulttuuripalkinnon.

Sekä Rottien pyhimyksen henkilökuvaus että ympäristön kuvaus ovat mielestäni osuvia. Tarinan kannalta keskeiset henkilöt ovat hyvin todellisia ja heidän toimintansa on uskottavaa. Toisaalta merkityksettömät sivuhenkilöt ohitetaan vain maininnalla, eikä heille anneta suun vuoroa. Näin he eivät pääse sekoittamaan lukijan mieltä. 

Aivan erityisesti pidin siitä kerronnallisesta ratkaisusta, että Pelliina puhui itse itsestään ja kertoi tapahtumista omalta kannaltaan, kun kolmatta persoonaa käyttävä kaikkitietävä kertoja oli kaikkien muiden henkilöiden äänenä. Tosin luulin aika pitkään, että Pelliina oli jollakin tavalla fyysisesti vammainen. Ehkä siksi kirjailijan tekemä kerrontaratkaisu ilahdutti minua aivan erityisesti. Toisaalta fyysisesti vammainen ei olisi pystynyt kiipeämään katon rajaan eikä toisaalta kädestään vammautunut Vilppu kerronnan missään vaiheessa saanut käyttöönsä oma äänistä minä-kertojaa.

Anneli Kannon Rottien pyhimys on niin monikerroksinen filosofinen ja taidehistoriallinen teos, ettei yksi blogipostaus riitä alkuunkaan tekemään sille oikeutta. Tiedän lukevani sen vielä joskus uudestaan. 

Introvertin matka erakoksi

Kirja-arvio

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, WSOY, 2022

Onnellisuus ei ole sana, jonka yhdistän Tommi Kinnusen henkilöhahmoihin. 

Pimeät kuutkaan ei kerro onnellisesta ihmisestä. Elna Suorajärven elämä ei ole mitään ylitse pursuavaa onnellisuuden riemujuhlaa, vaikka niitä joitakin Tommi Kinnunen on saanut Elnan yhden lukuvuoden kestävään elämänkatkelmaan mahdutettuakin. Elnan iloja on, kun oppilas oivaltaa kertolaskun. Muidenkin oppilaiden edistyminen ja eräs hiihtoretki järven jäällä antavat lukijalle aavistuksia Elnan pienistä ja yksityisistä onnistumisista ja onnen aiheista. Myös törkeässä kunnossa olevan parakkikoulun ikkunasta järvelle avautuvaa upeaa, maisemaa Elna tietää kaipaavansa silloin, kun hän on jo jossakin muualla. 

Sen sijaan ihmisiä Elna Suorajärvi ei päästä lähelleen. Aikuisia hän ei tunnu elämäänsä edes tarvitsevan matkallaan introvertista erakoksi. Hän haluaa katkoa kaikki siteet, jotka estäisivät häntä elämästä omaa elämäänsä ja turhaan sitoisivat hänet vähäisimmässäkään määrin menneisyyteen. Pimeät kuut eivät erityisemmin pursu dialogeja.

Tommi Kinnusen kieli on hyvin kuvallista. Minä siis näin Elna Suorajärven selän hänen lähtiessään kavelemään kohti nimismiehen kansliaa. Hän jätti minut lukijansakin tarpeettomaksi käyneenä taakseen. Kuten oli jättänyt kissan ja oppilaidensa hänelle muistoksi piirtämänsä kuvat.

Tästä huomaankin nyt, että joulujen joululahjakirjoissa on joko oletettu kuvia poltetuksi tai poltettu niitä. (Vuonna 2021 Matti Rönkä: Surutalo ja 2022 Tommi Kinnunen: Pimeät kuut.)

Ilokseni pystyin samaistumaan jonkin verran Elnaan. Olen introvertti ja mielestäni Kissa on kissalle aivan hyvä nimi.

Huomasin äsken Tommi Kinnusen pitävän Pimeiden kuiden loppuratkaisua kaikkein onnellisimpana loppuratkaisunaan. Loppuratkaisu on karu, mutta ehkä tuosta kuitenkin voin olla hänen kanssaan samaa mieltä. Onhan siinä kyseessä jopa jonkinlainen yhden elämän sisäinen ja yhden elävän vapautuminen. 

Runoja, jotka soittavat lukijaansa

 Kirja-arvio Terhi Forssén: sinä olet ääni minä olen hiljaa Helsinki, 2022, puhuttavaruno/Basam Books

Terhi Forssénin esikoiskokoelma sinä olet ääni minä olen hiljaa on monella tasolla hyvin viehättävä runokirja, joka antaa uutta useammallakin lukukerralla. Esimerkiksi tänään, kun otin sen pöydälläni olevasta huojuvahkosta kirjapinosta, huomasin sen etukannen alareunasta sanat, joita en ollut vielä eilen siitä huomannut "puhuttavaruno".

Tämän runokirjan runot on jaettu viiteen sarjaan, jotka ovat: hiutaleet, grand central, arki nyt vain on sellaista, broadway ja hiljaisuuden rikkomalla voi aloittaa mitä vain. Ainoat isot kirjaimet eli versaalit ovat  ainoastaan runoilijan nimessä sekä mottolauseissa. Kaikki runot ja osastojen nimet ovat kirjoitettu kokonaan pienillä alkukirjaimilla. Pidän myös elävästä tekstin asettelusta. Joidenkin runojen säkeet eivät ala samasta kohdasta vasemmalta, vaan ne muistuttavat liikenneruuhkaa suuressa kaupungissa tai laskuveden paljastamia rantakiviä, joille lukijan katse hyppelee. Tämä asettelu tuo Terhi Forssénin runoihin vielä aivan erityistä iloisuutta. Jälkimmäisen mielikuvan sain mieleeni ehkä siitä, että katsoin tämän teoksen julkistamistilaisuuden helteisenä päivänä Youtubesta.

Toisaalta tässä onkin pieni ristiriita. Mietin, miten nämä runot voivat olla puhuvia. Toki lausuntataiteilijat osaavat värittää runoja. Mutta kuuluvatko typografiset tyylikeinot lausuttavissa tai ääneen luettavissa runoissa? Ja näkövammaisen vaimona mietin myös sitä miten nämä runot toimivat puhesyntetisaattorin ja tietokoneen bittivirroissa.

sinä olet ääni minä olen hiljaa -kokoelman ensimmäisen osan runot ovat talvirunoja, joissa aistit ja halu toisen ihmisen yhteyteen ovat voimakkaasti läsnä. Näistä runoista löysin suosikkini. Se on:

en kaipaa lisääntyvän valon sulattavaa voimaa

se karhentaa tiet

värittää talojen seinät

eikä silloin tarvitse keskittyä kävelemiseen

(Niin. tästähän taas pyörätuolia käyttävä bloggarilukija löysi samaistuttavaa.) 

Koiralla on Terhille suuri merkitys. Tai ainakin niin otan oikeudekseni tulkita. Tämä seuraava on yksi koskettavimmista koskaan lukemistani koirista kertovista runoista:

koiran kuoleman jälkeen

lumihiutaleet näyttävät yksinäisiltä

kukaan ei pyydystä niitä kielelllään

kuin hyönteisiä kesällä

Niin kuin tämän kokoelman nimestä voi päätellä, on tämän kokoelman kantavana teemana  se kaikkien maailman runojen eniten käytetty aihe eli rakkaus. En kuitenkaan pidä sitä mitenkään moitittavana. Rakkaudesta kirjoittaminen on kaikkina aikoina ollut tärkeää. Juuri nyt se on suorastaan välttmätöntä, että tämä maailma säilyisi inhimillisyyden asuinpaikkana. 

Rakkaudesta kertovista runoista minulla on monta suosikkia, vaikkapa nämä:

kanssasi päivät jatkuvat iltaan

elämä on lyhyempi kuin koskaan

säkeet pitenevät kun rakkautemme syvenee

säkeet pitenevät ja sitten taas lyhenevät

kun alakulo polttaa kielemme

miten kaikki ympäriltä niin hölmösti häviää

miten käy minun

kärpäsen jota koira peittää kuonollaan rantahiekkaan

---

ilta kulkee hitaasti kaupungin halki

en missään vaiheessa pyydä sitä kiirehtimään

en sinun vierelläsi

en sinun viereltäsi pois

Kiitos, Terhi, että soitit minuakin näillä runoillasi ja kiitos, että sain arvioida esikoiskokoelmasi. Se oli kunnia.

 

Marja teki sen taas! Kirjoitti loistavan kirjan

 Kirja-arvio

Marja Korhonen: Marjan Enkelit, Myllylahti Oy, 2021, Espoo

Aina hän onnistuu yllättämään rohkeudellaan. Jos sisu ei olisi niin loppuun kulutettu sana, käyttäisin sitä tässä. Marja kuitenkin ansaitsisi oman sanan. Onhan hän niin upea ja uljas.

Neljännessä kirjassaan Marjan Enkelit Marja Korhonen on palannut takaisin Myllylahti Oyn kirjailijaksi. Ensimmäisen kiitoksen osoitan siis taittajalle. Kaikissa kolmessa Myllylahden kustantamassa Marja Korhosen kirjassa minua viehättää niiden yhtenevä ulkoasu. Kuuluvathan nämä kolme kirjaa (Häivähdyksiä - erityinen elämäni 2014, Sydämeen tatuoitu 2017 ja Marjan Enkelit 2021) yhteen ja yhtenä kokonaisuutena ne on hyvä myös lukea.

Marjan enkelit, joiksi hän henkilökohtaisia avustajiaan kutsuu, ovat tietysti olleet mukana näissä kaikissa Marja Korhosen omaelämäkerrallisissa kirjoissa. Jo Sydämeen tatuoitu päästi joitakin heistä ääneen. Mutta Marian enkelit on kokonaisuudessaan omistettu näille monitoimisupersankarittarille. Vaikka minä itsekin olen jo vuosikymmeniä toiminut avustajien kanssa, vetää tuon kirjan avustajille osoittama kunnioitus ja arvostus nöyräksi. Uskallan väittää tuntevani Marjan sen verran hyvin tietääkseni ettei Marja ole kevyin perustein antanut enkelin kunnianimeä avustajilleen. Tiedän, ettei hän kutsuisi esimerkiksi taksikyytien välittäjää enkeliksi.

Ehkä eniten minua viehättivät ne samat oivallusten Heureka-hetket, joita kaikki Marjan kirjat ovat ymmärrykselleni antaneet. Mielessäni hihkuin Marjan kirjoittaessa esimerkiksi taksikyytien toivottomuudesta: "Voi, että sä kirjoitat loistavasti!"

Yksi tällainen oivalluskohta on Marjan enkelin Julian pohdinta henkilökohtaisen avustajan työn perimmäisestä olemuksesta. Hän kirjoittaa henkilökohtaisen avustajan perustehtävän ja sen mikä  kaikkia maailman henkilökohtaisia avustajia yhdistää olevan sen, että henkilökohtainen avustaja mahdollistaa oman näköisen ja omien toiveiden mukaisen elämän ja elämänlaadun avustettavalle juuri sellaisena kuin juuri hän eli avustettava haluaa elämänsä elää. Tuollainen avustaja on todellakin enkeli ja oikea aarre. Olen aika varma siitä, että suurin osa ja toivottavasti kaikki henkilökohtaista apua muodossa tai toisessa käyttävät allekirjoittaisivat tämän, jos eivät nyt aivan sydänverellään, niin ainakin vahvasti samanmielisinä.

Marja käyttää kodistaan ja hänen ja enkelien muodostamasta työyhteisöstä usein hauskasti oivallettavaa nimitystä Marjalandia. Siinäkin on mukana syvä kiitollisuus.

Covid 19 on sävyttänyt tämän kirjan, mutta se ei ole sittenkään saanut nitistettyä Marjan ja hänen enkeleidensä valoisaa  asennetta ja kaikessa ilmenevää elämän nälkää.

Mutta nyt on tullut aika myös kritiikille. Minä nyt satun olemaan suorastaan allerginen sanoille 'haastava' ja 'haasteellinen'. Miksi on niin vaikeata sanoa VAIKEA? Jos nuo häiritsevästi toistuvat muotisanat olisivat pois, olisi Marja Korhosen Marjan enkelit lähes täydellinen. 

 

Kirjoittamisen vaikeudesta

Aloitin. Luin. Kritisoin. Pyyhin pois. Onpas tämä nyt vaikeata. Aloitan siis uudestaan ja kiellän itseäni lukemasta. Tällä kertaa en kritisoi enkä pyyhi pois. 

Tänään taas ostin uuden muistikirjan kirjoittaakseni siihen kirjallisuusterapiakurssilla vaadittua 'oman kehityksen kirjaa'. Samalla kurssilla kehoitettiin kirjoittamaan päiväkirjaa. Olen huomannut, että käsialani on muuttunut huonoksi. En tiedä, johtuuko se ikääntymisestä vai ikääntymisen vammassani aiheuttamista muutoksista. Kirjoitan sitten käsin tai tietokoneen näppäimistöllä niin virheitä tulee hyvin paljon.

Minulla on mielessäni parikin kirjallisuusterapiakurssiin mitenkään liittymätöntä kesken olevaa kirjoitusideaa. Mutta en ole vielä päättänyt, kumpaa alan tosissani viedä eteenpäin. Mutta runokirjaa varten putkahti Facebookista mainos. 

Tästä katosi nyt suuri osa johonkin galaksiin, kun en muistanut tallentaa ennen keskeytystä. Eipä siinä kai sitten ollut mitään tärkeää. Jospa huomenna tai joskus lisää virkeämmin ja paremmalla onnella.