Sain joululahjaksi Dag Solstadin kirjan: Ujous ja arvokkuus. Vietin siis joulupäiväni ja nyt meneillään olevan tapaninpäivän perinteisesti kirjan parissa, ja nyt pääsin syventymään tähän kiehtovaan, mutta samalla vaikeasti avautuvaan pienoisromaaniin, joka ilmestyi norjaksi jo vuonna 1994, mutta joka on suomennettu vasta tänä vuonna. Ujous ja arvokkuus on Teoksen julkaisema ja sen suomentaja on Tarja Teva.
Kirjan rakenne on erikoinen. Se on lyhyt ja siinä on vain yksi, useasta kappaleesta koostuva, luku. Sen kokonaispituus on vain 155 sivua, josta suomentajan jälkisanat vievät 12 sivua.
Tekstin lyhyydestä huolimatta Ujous ja arvokkuus ei ole mikään sellainen kirja, jota olisin voinut lukea suklaata mussuttaen ja joulumusiikkia kuunnellen. Se vaatii paljon keskittymistä ja, niin kuin sen suomentaja jälkisanoissaan mainitsee, usean lukukerran. Ensimmäisellä lukukerralla sen lukeminen tuntukin jäävän ainakin sen juonen osalta pahasti kesken.
Tämän pienoisromaanin juoni on kovin lyhyt ja sen kehittyminen pysähtyy jo ennen kirjan puolta väliä sivulle 44, kun kirjan päähenkilö, äidinkielen, Norjan kirjallisuuden ja historian opettaja Elias Rukla, jonka nimi vasta nyt mainitaan, pysähtyy liikenneympyrään menetettyään sitä ennen malttinsa kiittämättömiin oppilaisiinsa ja toimimattomaan sateenvarjoon. Hän rikkoi sateenvarjonsa ja sai siinä yhteydessä haavoja käsiinsä. Dag Solstad jättää Elias Ruklan yli sadan sivun ajaksi tuohon liikenneympyrään pohtimaan suhdettaan vaimoonsa - Eva Lindeen - ja tämän entiseen aviomieheen - Johan Corneliusseniin -, joka oli ollut aikaisemmin Eliaksen ystävä ja jota Elias oli ihaillut hyvin paljon. Elias on myös Evan ja Johanin tyttären Camillan isäpuoli. Teoksen kerronta tapahtuu pääasiassa menneisyydessä. Se palautuu alkuperäisteoksen julkaisuajankohdan aikaiseen nykyaikaan vasta viimeisen sivun viimeisillä riveillä, kun Elias Rukla tajuaa, ettei enää voi toimia opettajana.
Ujous ja arvokkuus ei sisällä ollenkaan varsinaista dialogia, vaan kaikki keskustelu tapahtuu päähenkilön pään sisällä.
"Vaikeudestaan" huolimatta Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus oli erittäin hyvä kirja. Minua viehätti sekä sen sisältämä sivullisuuden teema että norjalaisuuden ja Oslon kuvaus. Ainahan on kiva löytää kirjoista tuttuja maisemia. Tietenkin myös kirjallisuudentutkimus on minulle mielenkiintoinen maailma.
perjantai 26. joulukuuta 2014
maanantai 18. elokuuta 2014
Kirja-arvostelu
Diana & Victoria Webster: Niin monta Mount Everestiä tytär, äiti ja haave, 2010, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Helle sitten sotki luku-urakkani pahemman kerran. Ei puhettakaan, että tuo kirjapino olisi tuosta mihinkään haihtunut, saati vajentunut. Onneksi sää on nyt kuitenkin viilentynyt niin, että olen voinut jatkaa lukemattomien kirjojen lukemista pois varsinaisten opiskelukirjojen tieltä. Minulla on kaksi kuukautta aikaa "lomalukemisille", ennen kuin yliopistolla alkaa se kurssi, jolle olen syyslukukaudeksi ilmoittautunut.
Nyt olen lukemassa Diana ja Victoria Websterin kirjaa "Niin monta Mount Everestiä", jonka sain yllätyslahjana ystävältäni Johannalta. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli tuota kirjaa kohtaan hyvin voimakkaita ennakkoluuloja. Se roikkui pöydälläni monta kuukautta, kun mietin, miten voin sen tahdikkaasti sivuuttaa loukkaamatta ystäväni tunteita. Pidin sitä taas yhtenä sellaisena vammaista ihailevana "sankaritarinana", joita olen oppinut inhoamaan. On siinä varmasti aineksia siihenkin, jos sitä niin haluaa lukea, mutta silti tuo kirja yllätti minut positiivisesti.
Pidän tuon teoksen rakenteesta ja siinä olevasta kahden kertojan eli äidin ja tyttären mallista. Niin monta Mount Everestiä jakautuu kahteen osaan Dianan tarinaan ja Victorian tarinaan ja molemmat kertojat käyttävät minämuotoista kerrontaa kuvaten asiat ja tapahtumat omien kokemustensa kautta. Vaikka olen lukenut vasta Dianan tarinan, on mielessäni herännyt monia sellaisia kysymyksiä, joita olisin halunnut esittää omalle äidilleni. Oli virkistävää päästä tutustumaan yhteen mahdolliseen vammaisen lapsen äidin ajattelutapaan ja niihin tuntemuksiin, mitä suhteellisen lievästikin vammaisen lapsen syntymä äidissä ja koko perheessä herätti. Niitähän minä en voi omakohtaisesti tietenkään tietää, kun olen vain vammainen entinen lapsi. (Olisipa oma äitini vielä elossa, että olisin voinut keskustella syntymästäni hänen kanssaan.)
En katso voivani samaistua Victoriaan kovin hyvin, koska vammamme ja mahdollisuutemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Jotakin samaa kuin hän olen kokenut kuitenkin itsekin. Kai se on jonkinlainen sääntö, että vammaisia kiusataan koulussa tai heidät suljetaan luokkayhteisön ulkopuolelle. Victorian kokema kiusaaminen sai minut lähes raivostumaan, vaikka itseeni kohdistuikin enemmän tuota ulos sulkemista. Tiedän senkin, miten paljon ulos sulkeminen voi satuttaa nimenomaan vammaisen lapsen äitiä. Ei siitä mielellään kotona puhu. Toisaalta omalla kohdallani sanonta, mikä ei tapa, se vahvistaa, on osoittautunut hyvin osuvaksi.
Olen melko varma, että Niin monta Mount Everestiä on suunnattu englantilaiselle lukijakunnalle. Siinä esimerkiksi kerrotaan suomalaisesta äitiyspakkauksesta. Kirjan alkuteos on kirjoitettu englanniksi ja se on käännetty suomeksi. Suomalaisena vammaisena minua tietysti "nyppii" suomentajan käyttämä sana rullatuoli, mutta muuten Niin monta Mount Everestiä on sellainen kirja, joka on saanut minut nyökyttelemään hyväksyvästi ja ihailemaan taas erään vammaisen lapsen viisasta äitiä.
Helle sitten sotki luku-urakkani pahemman kerran. Ei puhettakaan, että tuo kirjapino olisi tuosta mihinkään haihtunut, saati vajentunut. Onneksi sää on nyt kuitenkin viilentynyt niin, että olen voinut jatkaa lukemattomien kirjojen lukemista pois varsinaisten opiskelukirjojen tieltä. Minulla on kaksi kuukautta aikaa "lomalukemisille", ennen kuin yliopistolla alkaa se kurssi, jolle olen syyslukukaudeksi ilmoittautunut.
Nyt olen lukemassa Diana ja Victoria Websterin kirjaa "Niin monta Mount Everestiä", jonka sain yllätyslahjana ystävältäni Johannalta. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli tuota kirjaa kohtaan hyvin voimakkaita ennakkoluuloja. Se roikkui pöydälläni monta kuukautta, kun mietin, miten voin sen tahdikkaasti sivuuttaa loukkaamatta ystäväni tunteita. Pidin sitä taas yhtenä sellaisena vammaista ihailevana "sankaritarinana", joita olen oppinut inhoamaan. On siinä varmasti aineksia siihenkin, jos sitä niin haluaa lukea, mutta silti tuo kirja yllätti minut positiivisesti.
Pidän tuon teoksen rakenteesta ja siinä olevasta kahden kertojan eli äidin ja tyttären mallista. Niin monta Mount Everestiä jakautuu kahteen osaan Dianan tarinaan ja Victorian tarinaan ja molemmat kertojat käyttävät minämuotoista kerrontaa kuvaten asiat ja tapahtumat omien kokemustensa kautta. Vaikka olen lukenut vasta Dianan tarinan, on mielessäni herännyt monia sellaisia kysymyksiä, joita olisin halunnut esittää omalle äidilleni. Oli virkistävää päästä tutustumaan yhteen mahdolliseen vammaisen lapsen äidin ajattelutapaan ja niihin tuntemuksiin, mitä suhteellisen lievästikin vammaisen lapsen syntymä äidissä ja koko perheessä herätti. Niitähän minä en voi omakohtaisesti tietenkään tietää, kun olen vain vammainen entinen lapsi. (Olisipa oma äitini vielä elossa, että olisin voinut keskustella syntymästäni hänen kanssaan.)
En katso voivani samaistua Victoriaan kovin hyvin, koska vammamme ja mahdollisuutemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Jotakin samaa kuin hän olen kokenut kuitenkin itsekin. Kai se on jonkinlainen sääntö, että vammaisia kiusataan koulussa tai heidät suljetaan luokkayhteisön ulkopuolelle. Victorian kokema kiusaaminen sai minut lähes raivostumaan, vaikka itseeni kohdistuikin enemmän tuota ulos sulkemista. Tiedän senkin, miten paljon ulos sulkeminen voi satuttaa nimenomaan vammaisen lapsen äitiä. Ei siitä mielellään kotona puhu. Toisaalta omalla kohdallani sanonta, mikä ei tapa, se vahvistaa, on osoittautunut hyvin osuvaksi.
Olen melko varma, että Niin monta Mount Everestiä on suunnattu englantilaiselle lukijakunnalle. Siinä esimerkiksi kerrotaan suomalaisesta äitiyspakkauksesta. Kirjan alkuteos on kirjoitettu englanniksi ja se on käännetty suomeksi. Suomalaisena vammaisena minua tietysti "nyppii" suomentajan käyttämä sana rullatuoli, mutta muuten Niin monta Mount Everestiä on sellainen kirja, joka on saanut minut nyökyttelemään hyväksyvästi ja ihailemaan taas erään vammaisen lapsen viisasta äitiä.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Luku-urakkaa loman ratoksi
Olen ottanut kesälomaurakakseni lukea kaikki kirjoituspöydälläni ja lipaston päällä olevat keskeneräiset, tai joskus aikaisemmin ostetut kirjat, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. Näitä kirjoja on yhteensä 12 kappaletta. Jotenkin sitä aina vaan tulee ostettua kirjoja pöydälle pölyttymään. Eilen sain luettua pinon päällimmäisen kirjan, joka käsitteli suomalaisten kulttuurihenkilöiden rakkaustarinoita. Vaikka tuo kirja oli mielestäni hyvin kirjoitettu, ei sen nimi jäänyt mieleeni. Seuraavana tuossa pinossa olisi: Ulla-Lena Lundbergin Jää, Diana & Victoria Websterin Niin monta Mount everestiä, Leena Lehtolaisen Rautakolmio ja monia muita. Aikomukseni olisi lukea nuo kaikki ennen kesän loppua, jotta pöytä olisi puhdas ensi lukuvuoden opiskeluille. Olen nykyään aika laiska lukija. Ei puhettakaan, että minulla menisi nykyään kirja viikossa ja kaksi parhaassa. Tietokoneen ääressä kulutettu aika, kaikkine sosiaalisine medioineen ja tietokonepeleineen, on pois lukemiselta. Se on tietysti vahinko, mutta turha on surra kaatunutta maitoa.
Oma käsikirjoitukseni palautui joitakin viikkoja sitten taas kustantajalta. Vaikka se tulikin taas hylättynä, niin tällä kertaa siitä sanottiin, että sitä voisi viedä fiktiivisempään suuntaan. Kyllähän minä sen tiesinkin, ettei vammaisen elämä sinänsä ole kiinnostavaa, jos se ei herätä sääliä tai myötätuntoa. Eikö aika ole mennyt näissä vammaiskirjallisuusasioissa yhtään eteenpäin, jos lukeva yleisö haluaa vain tragediaa, kurjuutta ja sankarillisia selviytymistarinoita? Tuossa lukemattomien kirjojen pinossa on nimittäin myös Juhani Ahon "Juha", Tarjei Vesaasin "Lehtokurppa" ja Michael Hingsonin ja Susy Foryn 1463 porrasta. Ne ovat vuosilta 1911, 1957 ja 2011. Niiden vammaiskuvaukset voisivat olla samana päivänä kirjoitettuja. En halua kirjoittaa itsestäni enkä edes kenestäkään mielikuvituksestani syntyneestä vammaisesta tuohon sävyyn. Vammaisista pitää olla muuhunkin kuin pelkän säälin tai ihailun herättämiseen. Minä olen lukenut vain yhden kirjan, jossa vaikeasti vammainen oli totaalinen kusipää ja paskiainen, mutta joka sai kirjassa kaiken haluamansa. Tuo kirja oli Majgull Axelssonin "Huhtikuun noita".
Sitten vielä kerron, että graduseminaarin arvosanaksi sain 4 asteikolla 1-5.
Oma käsikirjoitukseni palautui joitakin viikkoja sitten taas kustantajalta. Vaikka se tulikin taas hylättynä, niin tällä kertaa siitä sanottiin, että sitä voisi viedä fiktiivisempään suuntaan. Kyllähän minä sen tiesinkin, ettei vammaisen elämä sinänsä ole kiinnostavaa, jos se ei herätä sääliä tai myötätuntoa. Eikö aika ole mennyt näissä vammaiskirjallisuusasioissa yhtään eteenpäin, jos lukeva yleisö haluaa vain tragediaa, kurjuutta ja sankarillisia selviytymistarinoita? Tuossa lukemattomien kirjojen pinossa on nimittäin myös Juhani Ahon "Juha", Tarjei Vesaasin "Lehtokurppa" ja Michael Hingsonin ja Susy Foryn 1463 porrasta. Ne ovat vuosilta 1911, 1957 ja 2011. Niiden vammaiskuvaukset voisivat olla samana päivänä kirjoitettuja. En halua kirjoittaa itsestäni enkä edes kenestäkään mielikuvituksestani syntyneestä vammaisesta tuohon sävyyn. Vammaisista pitää olla muuhunkin kuin pelkän säälin tai ihailun herättämiseen. Minä olen lukenut vain yhden kirjan, jossa vaikeasti vammainen oli totaalinen kusipää ja paskiainen, mutta joka sai kirjassa kaiken haluamansa. Tuo kirja oli Majgull Axelssonin "Huhtikuun noita".
Sitten vielä kerron, että graduseminaarin arvosanaksi sain 4 asteikolla 1-5.
perjantai 4. huhtikuuta 2014
Taas yksi etappi selvitetty
En ole pitkään aikaan kirjoittanut, kun on pitänyt kirjoittaa. Viime viikot olen kirjoittanut pelkkää seminaariesitelmää. Nyt se on Optimassa ja esitys on tiistaina edessä.
Tutkiminen tuntuu olevan minun juttuni ja se on jopa hauskaa. Sen sijaan teorialla voisin heittää vesilintua. Joo, tiedetään, että se ei silloin olisi tiedettä. Mutta, kun minä en ymmärrä! Itse löydän kyllä kaikkia kivoja juttuja, mutta teoriaa niihin en osaa yhdistää. No, taidanpa tietää, mihin se opponentti tarttuu.
Vaikka esitelmän kirjoittamisessa oli iso työ, niin vielä suurempi vaiva oli sivunumeroinniin asettamisessa. Tänään jouduin turvautumaan henkilökohtaisen avustajan apuun, mutta ei se oikein mennyt sittenkään. Onneksi varsinaisen gradun valmistumiseen on vielä paljon aikaa. Jospa siinä mustakantisessa olisi sitten kaikki oikein.
Nyt voi vähän aikaa huokaista ja huilata, ennen kuin alan kirjoittaa varsinaista gradua. Tosin kovin pitkään ei auta lorvailla, ettei vire mene.
Se toinen kirjoittamisprojekti on nyt kolmannella kustantajalla tarjolla. Siihen vaan alkaa usko mennä. Olisihan se kivaa juhlia julkkareita. mutta tuskinpa vaan,
Tutkiminen tuntuu olevan minun juttuni ja se on jopa hauskaa. Sen sijaan teorialla voisin heittää vesilintua. Joo, tiedetään, että se ei silloin olisi tiedettä. Mutta, kun minä en ymmärrä! Itse löydän kyllä kaikkia kivoja juttuja, mutta teoriaa niihin en osaa yhdistää. No, taidanpa tietää, mihin se opponentti tarttuu.
Vaikka esitelmän kirjoittamisessa oli iso työ, niin vielä suurempi vaiva oli sivunumeroinniin asettamisessa. Tänään jouduin turvautumaan henkilökohtaisen avustajan apuun, mutta ei se oikein mennyt sittenkään. Onneksi varsinaisen gradun valmistumiseen on vielä paljon aikaa. Jospa siinä mustakantisessa olisi sitten kaikki oikein.
Nyt voi vähän aikaa huokaista ja huilata, ennen kuin alan kirjoittaa varsinaista gradua. Tosin kovin pitkään ei auta lorvailla, ettei vire mene.
Se toinen kirjoittamisprojekti on nyt kolmannella kustantajalla tarjolla. Siihen vaan alkaa usko mennä. Olisihan se kivaa juhlia julkkareita. mutta tuskinpa vaan,
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Olen innostunut tutkija
No, kehtaako tätä nyt tunnustaakaan, mutta kirjallisuudentutkimus on kivaa. Olen kirjoittanut seminaariesitelmääni nyt muutaman päivän, ja voi että. Tietenkin sen teorian ja englannin kielen kanssa tulee taas harmaita hiuksia. Toisaalta nyt lienee sen aikakin, kun täytän huomenna 52. Taidan siis sittenkin olla enemmän kirjallisuuden- kuin yhteisöviestinnän tutkija. Tutkimuskohteenikin on hyvä ja kiinnostava. Kävin sen aikanaan neljä kertaa katsomassa, ja nyt olen lukenut sen ainakin yhtä monta kertaa. Vieläkin siitä löytyy jotakin uutta. Vieläkin se herättää uusia kysymyksiä. Ainoa vaara on vain se, että taiteen/tieteenalat kirjallisuustiede ja teatteri menevät käsitteellisesti iloisesti sekaisin ja paljastuu, miten vähän tiedän ja osaan. Miten se nyt olikaan, viisaus on tosiasioiden tunnustamista.
Huomenna aion kuitenkin viettää syntymäpäivääni kirjoittamalla seminaariesitelmääni. Oikein uppoudun sen tarjoamiin mahdollisuuksien maailmoihin.
Huomenna aion kuitenkin viettää syntymäpäivääni kirjoittamalla seminaariesitelmääni. Oikein uppoudun sen tarjoamiin mahdollisuuksien maailmoihin.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Kirjoittamisen nykytila
Graduni tilanne on se, että seminaarityön esityspäivä on 8.4. Esityksen pitää siis olla Optimassa opponenttien ruodittavana 3.4. En ole aloittanut vielä kirjoitustyötä, mutta päässäni on tapahtunut yhtä ja toista. Olen löytänyt tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen, joka on Mahdollisten maailmojen teoria (Theory on Possible Worlds). Myös graduni otsikko on jo lopullisessa muodossaan. Viime viikon tapaaminen ohjaajan kanssa oli hyvä ja hedelmällinen. Nyt, kun vielä saisin itsestäni irti tarvittavan määrän kirjoittamisenergiaa, niin siinä olisi 10 opintopistettä ilman papukaijamerkkiä.
Se toinen kirjoittamisprojekti eli Norsu rullatuolissa polkee paikallaan. Like ei ole ilmoittanut vieläkään, julkaisevatko he sen vai eivät. Mieli tekisi tarjota tuota käsikirjoitusta Perussanomalle, mutta se ei taida olla tarpeeksi hengellinen. En ole saanut asennettua Books on Demandin taitto-ohjelmaa koneelleni.
Se toinen kirjoittamisprojekti eli Norsu rullatuolissa polkee paikallaan. Like ei ole ilmoittanut vieläkään, julkaisevatko he sen vai eivät. Mieli tekisi tarjota tuota käsikirjoitusta Perussanomalle, mutta se ei taida olla tarpeeksi hengellinen. En ole saanut asennettua Books on Demandin taitto-ohjelmaa koneelleni.
lauantai 15. helmikuuta 2014
Minä olen tavattavissa kirjahyllyssäni
Facebookissa on meneillään tällainen haaste. Noin puolet vastauksista löytyi kirjoituspöydältäni ja toinen puoli täältä työhuoneen kirjahyllystä. Olin niin laiska, että en viitsinyt mennä tutkimaan olohuoneen kirjahyllyä. Sieltä olisi saattanut löytyä erilainen minä.
Haastan sinut kertomaan itsestäsi kirjahyllysi avulla. Haasteen idea
on hyvin yksinkertainen. Seuraaviin kysymyksiin vastataan
kirjahyllystäsi löytyvien kirjojen nimillä.
1. Oletko mies vai nainen?
* Tietäjänainen
2. Kuvaile itseäsi?
* Ikuisen hämärän vaeltaja
3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
* Aarrekammio
4. Kuinka voit?
* Istun tässä ja ihmettelen
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
* Rautakolmio
6. Minne haluaisit matkustaa?
* Viipurista Vatikaaniin
7. Kuvaile parasta ystävääsi?
* Ikoni ja ihminen
8. Mikä on lempivärisi?
* Tapetinvärinen
9. Millainen sää nyt on?
* Jää
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
* En natt i juli
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
* Verraton Hölmö
12. Millainen on parisuhteesi?
* Rikkaan arjen allakka
13. Mitä pelkäät?
* Ruumiita!
14. Päivän mietelauseesi?
* Brillefint!
15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
* Hän auttaa ajallaan
16. Miten haluaisit kuolla?
* Samoilla silmillä
Haastan sinut kertomaan itsestäsi kirjahyllysi avulla. Haasteen idea
on hyvin yksinkertainen. Seuraaviin kysymyksiin vastataan
kirjahyllystäsi löytyvien kirjojen nimillä.
1. Oletko mies vai nainen?
* Tietäjänainen
2. Kuvaile itseäsi?
* Ikuisen hämärän vaeltaja
3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
* Aarrekammio
4. Kuinka voit?
* Istun tässä ja ihmettelen
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
* Rautakolmio
6. Minne haluaisit matkustaa?
* Viipurista Vatikaaniin
7. Kuvaile parasta ystävääsi?
* Ikoni ja ihminen
8. Mikä on lempivärisi?
* Tapetinvärinen
9. Millainen sää nyt on?
* Jää
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
* En natt i juli
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
* Verraton Hölmö
12. Millainen on parisuhteesi?
* Rikkaan arjen allakka
13. Mitä pelkäät?
* Ruumiita!
14. Päivän mietelauseesi?
* Brillefint!
15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
* Hän auttaa ajallaan
16. Miten haluaisit kuolla?
* Samoilla silmillä
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Vuosi vaihtunut. Arki alkanut.
Vuosi on vaihtunut. Se merkitsee gradun kirjoittamista. Ovathan nyt härkäviikot menossa. Graduseminaarit alkavat maaliskuussa, ja huhtikuun 8. pitäisi olla jotakin esitettävää omasta tutkimuksesta. Hui kamala! Ei kovin hyvältä näytä ja ilmassa on melkein uhkaavaa varhaispaniikkia. Se on se englanninkielinen tutkimuskirjallisuus, joka minua ahdistaa. Miten ehdin lukea sen kaiken niin, että vielä ymmärränkin siitä jotakin? Tänään yritin jo varovasti kirjoittaa jotakin niin, ettei gradupeikko vain hermostu. Ei kuitenkaan pidä vaipua epätoivoon, koska onhan graduja tehty maailman sivu.
Koska en ole kirjoittanut tätä blogia pitkään aikaan, on syytä palata vielä joululahjaksi saamiini kirjoihin. Joulupaketeistani löytyi sekä Peter Franzénin: Samoilla silmillä että Virpi Hämeen-Anttilan: Tapetinvärinen, jotka luin perinteen mukaan joulu- ja tapaninpäivänä. Joulun jälkeen ostin vielä itselleni Leena Lehtolaisen: Rautakolmion, joka nyt joutuu odottamaan gradun kirjoittamiselta liikenevää joutohetkeä. Ehkäpä sellainen koittaa sitten pääsiäisenpyhinä.
Ai niin, opiskelua varten ostin uuden tablettitietokoneen. Milloinkohan opin sitä käyttämään?
Koska en ole kirjoittanut tätä blogia pitkään aikaan, on syytä palata vielä joululahjaksi saamiini kirjoihin. Joulupaketeistani löytyi sekä Peter Franzénin: Samoilla silmillä että Virpi Hämeen-Anttilan: Tapetinvärinen, jotka luin perinteen mukaan joulu- ja tapaninpäivänä. Joulun jälkeen ostin vielä itselleni Leena Lehtolaisen: Rautakolmion, joka nyt joutuu odottamaan gradun kirjoittamiselta liikenevää joutohetkeä. Ehkäpä sellainen koittaa sitten pääsiäisenpyhinä.
Ai niin, opiskelua varten ostin uuden tablettitietokoneen. Milloinkohan opin sitä käyttämään?
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)