Uhrasin taas pari ajatusta gradulle, kun sattumalta löysin muutaman omaa aihettani sivuavan gradun, jotka tallensin koneelle. Kirjoituskynnys vain kohoaa. Ei kai opiskelun ole tarkoituskaan olla aina helppoa ja mukavaa. Kovasti kehitys on edennyt siitä, kun kirjoitin seminaariesitelmääni viime keväänä. Esimerkiksi opinnäytetöitä, joiden teoriana on käytetty mahdollisten maailmojen teoriaa on ilmestynyt lisää.
Tämä kulunut lukuvuosi on mennyt opintojen edistymisen kannalta totaalisesti hukkaan, kun en ole saanut muuta aikaan kuin yhden aihettani kokoavan repliikkitaulukon. Kovin kauaa en voi vedota siihenkään, että kirjallisuudentutkimus on kuin murha: gradun aihe ei vanhene koskaan. Olisi hyvä, jos saisin graduni pois käsistäni viimeistään jouluksi, ettei se olisi painamassa omaa tuntoa enää ensi vuonna. Se tosin edellyttää, että teen gradun eteen jotakin, enkä vain puhu sen tekemisestä. Siis nyt niska-perse -ote ja tuottamista aina, kun on vapaahetki. Lupausten antaminen on joskus jopa vaarallista, koska siitä voi joutua kiikkiin. Silti pitäisi motivoitua joka päivä uudelleen.
perjantai 22. toukokuuta 2015
lauantai 28. maaliskuuta 2015
Puhuvat silmät ja katseen narratologia
Marja Korhonen: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni, 2014 Espoo, Myllylahti
Kun syksyllä luin Marja Korhosen kirjasta kirjoitettuja artikkeleja, päätin että tuo kirja on pakko ostaa omaan kirjahyllyyn. Sitten unohdin sen joksikin aikaa: kunnes luin Jyväskylään palaavista kirjamessuista ja siitä, että Marja Korhonen on yksi messuilla haastateltavista kirjailijoista. Onneksi ehdin häntä kuuntelemaan huolimatta invataksin myöhästymisestä. Ostin kirjamessuilta tuon haluamani kirjan, jonka sain tänä iltana luettua loppuun.
Kirjansa takakannessa Marja Korhonen on antanut selkeän lukuohjeen siitä, miten hän on kirjansa kirjoittanut, ja miten hän haluaa sen luettavan: "Tämä kirja on kirjoitettu otsahiirellä kirjain kerrallaan. Itkien ja nauraen. Eläen. Siten se kuuluu myös lukea." Korhosen väkevä teksti ohjaa kirjan sisäislukijaa lähes väistämättä tuohon oikeaan ja toivottuun lukutapaan. Tosin itse hotkaisin tämän kolmessa päivässä.
Teoksen nimi: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni jakautuu minun mielestäni melko selvästi kahteen osaan, vaikka osajakoa ei olekaan teoksen typografiassa osoitettu esimerkiksi roomalaisin numeroin.
Kirjan alkuosa kuvaa Marjan sairastumista aivorunkotukokseen ja hänen akuuttivaiheen hoidossa tapahtunutta kohtalokasta hoitovirhettä, jonka seurauksena Marja menetti kokonaan sekä puhe että liikuntakykynsä. Toinen kirjan alkuosan teema käsittelee kuntoutusta ja Marjan palavaa tahtoa palata hänen omaan kotiinsa, Saarijärvelle, lasten luo.
Tämän osan tunnelma on surullinen ja raskaskin. Minä itkin joskus suorastaan ääneen lukiessani lääkärien ja joidenkin hoitajien haluttomuudesta, ymmärtämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Tätä kuvaillessaan Marja Korhosen käyttämä kieli on tunnelmaan sopivasti erittäin raakaa ja ronskia. Hän sanoo kiroilleensa kuin metsänpeikko, koska hän sai tuosta äänettömästä kiroilustaan tarvitsemaansa sisua selvitäkseen. Tuossa on hyvin suomalainen selviytymistapa. Tässä teoksen alkuosassa kerronta on tarkkaa ja yksityiskohtaisesti perustelevaa, jopa siis raatorehellistä.
Häivähdyksiä kirjan loppuosa kuvaa Marja Korhosen elämää hänen päästyään lopulta takaisin omaan kotiinsa Saarijärvelle. Varsinkin tässä kirjan loppuosassa kerronta kulkee antaen lukijalle vain nopeita, virtaavia, häivähdyksiä - rehellisyydestä ja totuudesta kuitenkaan vähääkään tinkimättä. Mitäpä sitä tavallisen elämän tavallisia asioita tarvitseekaan lukijalle kertoa - vammaisenkaan.
Siinä missä kirjan alkuosa sai kyyneleet virtaamaan, sai kirjan loppuosa aikaan naurun hörähtelyä ja samaistumiskokemuksia. Siinä missä Marja kertoi rekrytoineensa yhden avustajan vain sähköpostiviestin ja muutaman tekstiviestin perusteella, olen minäkin palkannut erään avustajani pelkästään tämän sukunimen perusteella, enkä hutia lyönyt minäkään.
Läpi kirjan käytetyt kielikuvat ovat hyviä ja käytetyt ilmaisut ovat tarkkoja. Marja Korhosella tai hänen tekstinsä sisäiskirjoittajalla on kuitenkin hyvin lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen lukijaan. Tuntui siltä, että hän haluaa huolehtia lukijastaan, lohduttaa, rohkaista ja tukea.
Marja Korhosen Häivähdyksiä erityinen elämäni oli hyvä kirja, joka ei pyydä hyväksyntää eikä ano yhtään mitään. Minä toivon, ettei Marja Korhonen jätä kirjoittamistaan tähän. Tällaisia hiljaisen mutta tarkan narratiivin kirjoja soisi olevan enemmänkin.
Kun syksyllä luin Marja Korhosen kirjasta kirjoitettuja artikkeleja, päätin että tuo kirja on pakko ostaa omaan kirjahyllyyn. Sitten unohdin sen joksikin aikaa: kunnes luin Jyväskylään palaavista kirjamessuista ja siitä, että Marja Korhonen on yksi messuilla haastateltavista kirjailijoista. Onneksi ehdin häntä kuuntelemaan huolimatta invataksin myöhästymisestä. Ostin kirjamessuilta tuon haluamani kirjan, jonka sain tänä iltana luettua loppuun.
Kirjansa takakannessa Marja Korhonen on antanut selkeän lukuohjeen siitä, miten hän on kirjansa kirjoittanut, ja miten hän haluaa sen luettavan: "Tämä kirja on kirjoitettu otsahiirellä kirjain kerrallaan. Itkien ja nauraen. Eläen. Siten se kuuluu myös lukea." Korhosen väkevä teksti ohjaa kirjan sisäislukijaa lähes väistämättä tuohon oikeaan ja toivottuun lukutapaan. Tosin itse hotkaisin tämän kolmessa päivässä.
Teoksen nimi: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni jakautuu minun mielestäni melko selvästi kahteen osaan, vaikka osajakoa ei olekaan teoksen typografiassa osoitettu esimerkiksi roomalaisin numeroin.
Kirjan alkuosa kuvaa Marjan sairastumista aivorunkotukokseen ja hänen akuuttivaiheen hoidossa tapahtunutta kohtalokasta hoitovirhettä, jonka seurauksena Marja menetti kokonaan sekä puhe että liikuntakykynsä. Toinen kirjan alkuosan teema käsittelee kuntoutusta ja Marjan palavaa tahtoa palata hänen omaan kotiinsa, Saarijärvelle, lasten luo.
Tämän osan tunnelma on surullinen ja raskaskin. Minä itkin joskus suorastaan ääneen lukiessani lääkärien ja joidenkin hoitajien haluttomuudesta, ymmärtämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Tätä kuvaillessaan Marja Korhosen käyttämä kieli on tunnelmaan sopivasti erittäin raakaa ja ronskia. Hän sanoo kiroilleensa kuin metsänpeikko, koska hän sai tuosta äänettömästä kiroilustaan tarvitsemaansa sisua selvitäkseen. Tuossa on hyvin suomalainen selviytymistapa. Tässä teoksen alkuosassa kerronta on tarkkaa ja yksityiskohtaisesti perustelevaa, jopa siis raatorehellistä.
Häivähdyksiä kirjan loppuosa kuvaa Marja Korhosen elämää hänen päästyään lopulta takaisin omaan kotiinsa Saarijärvelle. Varsinkin tässä kirjan loppuosassa kerronta kulkee antaen lukijalle vain nopeita, virtaavia, häivähdyksiä - rehellisyydestä ja totuudesta kuitenkaan vähääkään tinkimättä. Mitäpä sitä tavallisen elämän tavallisia asioita tarvitseekaan lukijalle kertoa - vammaisenkaan.
Siinä missä kirjan alkuosa sai kyyneleet virtaamaan, sai kirjan loppuosa aikaan naurun hörähtelyä ja samaistumiskokemuksia. Siinä missä Marja kertoi rekrytoineensa yhden avustajan vain sähköpostiviestin ja muutaman tekstiviestin perusteella, olen minäkin palkannut erään avustajani pelkästään tämän sukunimen perusteella, enkä hutia lyönyt minäkään.
Läpi kirjan käytetyt kielikuvat ovat hyviä ja käytetyt ilmaisut ovat tarkkoja. Marja Korhosella tai hänen tekstinsä sisäiskirjoittajalla on kuitenkin hyvin lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen lukijaan. Tuntui siltä, että hän haluaa huolehtia lukijastaan, lohduttaa, rohkaista ja tukea.
Marja Korhosen Häivähdyksiä erityinen elämäni oli hyvä kirja, joka ei pyydä hyväksyntää eikä ano yhtään mitään. Minä toivon, ettei Marja Korhonen jätä kirjoittamistaan tähän. Tällaisia hiljaisen mutta tarkan narratiivin kirjoja soisi olevan enemmänkin.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
Haudasta kaivettu salapoliisi
Tänään sain päätökseen Sophie Hannahin: Nimikirjainmurhat, joka on Agatha Christien perikunnan hyväksymä Hercule Poirot tarina. Sophie Hannah omisti teoksen Agatha Christielle. En tässä kerro mitään teoksen monimutkaisesta juonesta, vaan jätän kaikki sen salaisuudet lukijoiden löydettäväksi.
Nimikirjainmurhat oli erittäin viihdyttävä lukukokemus. En voi kuin ihmetellä Sophie Hannahin muistia, jolla hän pitää kaikki yksityiskohdat erehtymättömästi käsissään. Dekkaria voisi muuten verrata itämaiseen mattoon tai raumalaiseen pitsiin, paitsi että ainakaan ensilukemalla en havainnut tarkoituksella tehtyjä virheitä, joita kuulemma itämaisiin mattoihin kudotaan. Milläköhän tekniikalla dekkarikirjailija muistaa kaikki kehittelemänsä yksityiskohdat? Tuskin sentään millään post it -lapputaktiikalla. Luullakseni he ovat sitä salaa harjoitelleet.
Pieni ryppy lukunautinnossani oli Hercule Poirot. Hänestä oli tehty aika pöyhkeä ja pikkusieluinen. Minun täytyy tunnustaa, että olen katsonut enemmän Hercule Poirot -elokuvia, kuin lukenut Hercule Poirot mysteerejä. David Suchet saattaa siis vaikuttaa käsitykseeni Hercule Poirot:sta, ja tuomioni saattaa siksi olla väärä.
Nimikirjainmurhat oli erittäin viihdyttävä lukukokemus. En voi kuin ihmetellä Sophie Hannahin muistia, jolla hän pitää kaikki yksityiskohdat erehtymättömästi käsissään. Dekkaria voisi muuten verrata itämaiseen mattoon tai raumalaiseen pitsiin, paitsi että ainakaan ensilukemalla en havainnut tarkoituksella tehtyjä virheitä, joita kuulemma itämaisiin mattoihin kudotaan. Milläköhän tekniikalla dekkarikirjailija muistaa kaikki kehittelemänsä yksityiskohdat? Tuskin sentään millään post it -lapputaktiikalla. Luullakseni he ovat sitä salaa harjoitelleet.
Pieni ryppy lukunautinnossani oli Hercule Poirot. Hänestä oli tehty aika pöyhkeä ja pikkusieluinen. Minun täytyy tunnustaa, että olen katsonut enemmän Hercule Poirot -elokuvia, kuin lukenut Hercule Poirot mysteerejä. David Suchet saattaa siis vaikuttaa käsitykseeni Hercule Poirot:sta, ja tuomioni saattaa siksi olla väärä.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)