Kirja-arvosteluja

Olen nyt kesän aikana lukenut kaksi mielenkiintoista kirjaa. Joten nyt on aika kirjoittaa niistä muutama sana. Tietokoneeni on oikutellut, mikä on avannut mahdollisuuden tuohon jo ammoin tehtäväksi julistamaani lipaston päällä olevan lukemattomista kirjoista muodostuneen kirjapinon tyhjentämiseen, lukemalla niitä vähemmäksi. Nyt luetuiksi tulleet kirjat kiilasivat kuitenkin enemmän mielenkiintoisina suorastaan törkeästi "jonon ohi".

Viime viikolla luin Tommi Kinnusen runsaasti kehutun esikoisromaanin Neljäntienristeys. Kinnusen toisen romaanin Lopotti olin lukenut jo aikaisemmin tänä keväänä. Siitäkin olisi ollut mielenkiintoista kirjoittaa blogipostaus jo aikaisemmin. Joten saakoon Lopottikin tähän muutaman muistin varaisen maininnan. Lopotissa mielenkiintoni herätti alunperin se, että sen päähenkilö on sokea. Olenhan aina ollut hyvin kiinnostunut siitä, miten vammaisuutta ja vammaisia kuvataan kaunokirjallisuudessa. Lopotin päähenkilön näkövammaisuus oli ehkä tärkein käytetty myyntilause Lopotin markkinoinnissa. Minuunkin se tehosi niin paljon, että sain miehenikin sen lukemaan. Tosin Lopottia oli markkinoitu myös Näkövammaisten Airut -lehdessä. Lukukokemuksina sekä Lopotti että Neljäntienristeys olivat hyvin paljon ajatuksia herättäviä kirjoja, joissa voimakkuutta ja erilaisuutta ei katsottu hyvällä. Neljäntienristeys ja Lopotti kuvaavat samaa sukua, jossa vahvat naiset vallitsevat. Sokea Helenakin on omalla tavallaan vahva nainen, vaikka hän onkin toisista riippuvainen. Hän elää omaa elämäänsä huolimatta muiden estelyistä ja lähes kuoliaaksi holhoamisesta. Juuri Helenan sanomaksi on Tommi Kinnunen kirjoittanut Lopotin mottolauseen: "Älä koskaan ala joksikin vain siksi että joku toinen niin tahtoo." Tuossa lauseessa riittäisi meille tosi elämän vammaisillekin elämänohjetta. Helenaan on tiivistynyt kaikki hänen isoäitinsä pitäjänkätilö Marian ja tämän tyttären, Helenan äidin, Lahjan voima ja rohkeus. Helenakin, kuten isoäitinsä ja äitinsä, valitsee muiden arvoista poikkeavasti. Näiden Neljäntienristeyksen ja Lopotin vahvojen naisten, joihin kuuluu myös Lahjan miniä Kaarina, valossa ei mielestäni ole ihmeellistä, että näiden romaanien miespäähenkilöt, Onni ja Tuomas ovat homoseksuaaleja. Heistäkin molemmat joutuvat käymään läpi omat taistelunsa. Tosin Tuomas saa suvultaan  enemmän tukea ja ymmärrystä kuin isoisänsä Onni omana aikanaan. Tommi Kinnusen tapa nimetä romaaniensa henkilöt on minun mielestäni jopa kutkuttava. Onni ja Lahja ovat mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa ei ole kuitenkaan kovin onnellinen. Kinnunen ei edes kerro, miten he tapasivat. Olisiko Onni kokenut Lahjan lahjana, jos Lahja olisikin ollut mies, vaikkapa tuo Onnin tapailema nauravasilmäinen mies Oulusta? Lahjahan oli Onnin syntymän aikoihin ollut sekä naisten että miesten etunimi. Toisaalta Neljäntienristeyksessä kumppanien nimettömyys mainitaan välttämättömyytenä suojautumiskeinona paljastumisen varalta, kun nimeä ei paljastettu edes kumppanille. Tuomaksen kohdalla Lopotissa romaanin kerronnan kannalta ehkä viehättävin jakso on romaanin loppupuolella, kun Kinnunen vaihtaa kolmannen persoonan kerronnan yhden luvun ajaksi toisen persoonan kerronnaksi. Hän ilmaisee tällä Tuomaan halua etäännyttää itsensä juuri tapahtuneen petoksen ulkopuolelle. (Olin keväällä, vähän ennen Lopotin lukemista, opiskellut toisen persoonan kerrontaa, josta syystä se kiinnitti Lopotissa huomioni.) Neljäntienristeyksen ja Lopotin myötä Tommi Kinnusesta tuli uusi mielikirjailijani, jonka tuotantoa lukisin mielelläni myös jatkossa.

**********

Tänä aamuna postilaatikossani odotti Satu Järvisen omakustanteena ilmestynyt runokokoelma: "Elämää kelaten". Luin sen heti siltä istumalta. Satu Järvinen yllätti minut iloisesti. Jo tuon kokoelman ensimmäisissä runoissa ihastuin niiden rytmiin ja juuri sopivasti onnahteleviin riimeihin. Minähän olen vanhojen runojen ystävä. Nämä runot todella soivat raikkaasti ja täynnä iloa. Vammaiset ovat kirjoittaneet paljon omasta elämästään sekä omaelämäkerrallista proosaa että runoja. Usein niitä leimaavat ankeus ja suoranainen valitus. Satu Järvisen runoissa ei voivotella tavuakaan. Toki Järvinen tunnustaa elämänsä tosiasian CP-vammaisuuden, mutta yhtä moneen kertaan hän kiinnittää lukijan huomion pyörätuolistaan itseensä ja kaikkeen siihen mitä hänellä on, pois siitä mitä häneltä puuttuu. Elämää kelaten on täynnä osuvia rinnastuksia ja ennakkoluulojen nostattamaa vastakkain asettelua. Voi tosin olla, että nuo rinnastukset jäävät monelta vammattomalta tai niin sanotulta terveeltä huomaamatta. Ironia on vaikea laji vastaanottaa. Vai olenko minä sitten ainoa, joka näissä säkeissä tuntee vienon ironisen tuoksahduksen?

Kirjoittamisen kiikkulaudalla

Nyt on tämän kevään opiskeluhommat hoidettu. Nyt kesän alkaessa onkin mietinnän paikka, mitä kesällä kirjoittamisen suhteen tekee. Kesä, edellyttäen, ettei tule tappohelteitä, olisi ihanteellinen aika kirjoittamiselle. Koska graduni on edelleen kesken, se on se toinen kirjoittamisen vaihtoehto. Se toinenhan on se "Norsu rullatuolissa", jota varten sain jo viime Suomen CP-liitolta stipendin.

Pohdinpa ensin gradun kirjoittamisen plussia, miinuksia ja kirjoittamatta jättämisen verukkeita. Plussana olisi Gradutakuu sivustolla ilmaan heitetty idea gradun valmiiksi kirjoittamisesta kesällä. Joo kyllähän se olisi mahdollista jopa käytännössä. Kesällähän on kolme kuukautta aikaa kirjoittaa ne puuttuvat noin 70 sivua. Samahan se on, mihin sitä persauksensa parkkeeraa, ja mitä tässä tietokoneen äärellä tekee.

Sitten on se kuuluisa, mutta toisaalta...

Niin, jos kirjoitan graduni valmiiksi nyt kesällä, miten perustelen vaihto-opiskelua, jos saan Hämeenlinnan Hallinto-oikeudesta myönteisen päätöksen ja pääsenkin lähtemään Oslon yliopistoon. Toisaalta, jos joskus valmistun, niin mitä teen valmistumisen jälkeen. Työnantajat nyt eivät riemusta repeä tällaisesta vanhasta, vammaisesta, akasta, jonka aineyhdistelmä (kirjallisuustiede/yhteisöviestintä) hakee kaikessa kummallisuudessaan vertaistaan. Valmistumisen jälkeen minulle tulee siis väistämätön identiteettikriisi, jonka siirtämiseksi kaikki tämä vetkuttelu. Toisaalta olisihan se kiva saada valmiiksi edes jotain ja edes joskus.

Sitten tuo käsikirjoitus. Jos rehellisesti esitän itselleni kysymyksen: haluanko minä kirjoittaa omasta elämästäni, joudun vastaamaan EN HALUA! Mitä se sitten merkitsee? Kokeellisen kirjoittamisen yrittämistä ja mahdollisen lukijan etäännyttämistä tai sitten mielikuvituksellista fiktiota.

Kirjoittamistahan se on tämä bloggauskin. Nämä minun blogini ovat siitä huonoja, ettei näissä ole minkäänlaista teemaa. Teemalliset blogithan ovat nykyaikaisessa blogikirjoittamisessa vallalla oleva suuntaus - toisin kuin tällaiset "avautumisblogit". Ketä nämä kiinnostavat?

Huomasin juuri kirjoittaneeni tasan vuosi sitten. Pitäisiköhän 22.5. julistaa viralliseksi blogin kirjoittamispäiväksi?

Jotakin samaa ja jotakin uutta jossittelua

Jaan tämän kirjoituksen nyt kahteen osaan opiskeluun ja lukemiseen. Aloitan opiskelusta. Carmel Wintersin näytelmän: B for baby mahdollisia maailmoja käsittelevä gradu on edelleen kesken edistyen kuitenkin vähä vähältä. Nythän sitä on aikaa kirjoittaa, kun en ole Oslon yliopistossa vaihto-opiskelujaksolla. Tiedän, ettei katkeruudesta ole hyötyä, mutta tunnustan olevani katkera. Mahdollisten maailmojen teorian lisäksi otan tutkittavakseni myös tuon näytelmän henkilöhahmojen keskinäisen todellisuuden ja kuvitteellisuuden. Kaikki kaunokirjalliset hahmothan ovat kuvitteellisia. Minun pitää muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, että tutkin kirjailijan luomia hahmoja. Joskus olisi syytä kasvaa aikuiseksi.

Tänä kevätlukukautena osallistun kokeellisen lyhytproosan kurssille. Kyllähän siitäkin saa sen 5 opintopistettä tutkintoa edistämään. Kurssi alkoi 2 viikkoa sitten ja se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ainakin sen oppii, että kirjoittamalla saa aikaan mitä vain.

Ehkä tuosta kurssista saa jotakin kipinää sen kesken olevan käsikirjoituksen työstämiseen, kun siihen saatu 400 euron apuraha on jo tilillä. Mutta toistaiseksi se on siellä oikeudettomasti.

Jos tänä vuonna saisi edes yhden opiskeluun kuulumattoman kirjan kuukaudessa luettua, niin tuo vasemmalla puolellani oleva kirjapino madaltuisi kunnolla. No eilen luin jo "tammikuun kirjan". Se oli Matti Rönkän: "Eino". Pidin siitä ja etenkin sen kielestä. Jos vaikka muinakin kuukausina lukemani vapaaehtoisen ja omavalintaisen kirjan muistaisin tässä blogissa ilmoittaa, tulisin tännekin aika mukavasti postauksia.