Kipua ei voi vaatia lähestymiskieltoon

Kirja-arviointi

Kata Melander: Älä irrota, 2017, Type & Tell

Kata Melanderin tänä vuonna ilmestynyt esikoisromaani Älä irrota kertoo Saarasta, Kivusta ja Petteristä. Saara käyttää pyörätuolia ja hän opiskelee yliopistossa. Kipu on Saaran ja se on Saaran ja Petterin välillä vaikuttaen heidän suhteeseensa. Saaran ja Petterin toimintaa motivoivat myös Petterin vaimo Liisa ja Saaran isä, jota Saara puhuttelee pelkällä etunimellä Lasse.

Älä irrota on kahden minäkertojan - Saaran ja Petterin - romaani, jossa Saara on kertojana 37 luvussa ja Petteri 17 luvussa. Minun mielestäni tämä kerronta ratkaisu, joka antaa molemmille äänen, inhimillistää hyvin juuri Petteriä, jonka Saara on nostanut palvoen jalustalle. Petterillä on nimittäin omat ongelmansa, joilla - lukuun ottamatta avioliittoa - hän ei ole halunnut Saaraa rasittaa. Hän on lapsettomassa avioliitossa uraansa paenneen Liisan kanssa. Petteri on Saaran entinen uskonnonopettaja. Eli hän on huomattavasti Saaraa vanhempi. Petterin pohdinnat hänen ja Saaran ikäerosta ja opettaja - oppilas -suhteen soveliaisuudesta ovat esillä etenkin kirjan loppuosassa, kun kerronta siirtyy enemmän Petteriin. Mielestäni Petteri kokee lisäksi ainakin jonkin verran syyllisyyttä siitäkin, ettei hän, toisin kuin Saara luulee, ole koko aikaa Saaran vierellä tämän nukkuessa. Kirjan loppuosassa on itselleni hyvin koskettava kuvaus eräänlaisesta ripistä, jossa Petteri purkaa ajatuksiaan papille.

Vaikka Kata Melander on antanut Petterille vähemmän kerronnallista tilaa kuin Saaralle, nousee Petterin osuus kertomuksessa Saaraa huomattavasti vahvemmaksi. Petteri elää Saaran palvovasta rakkaudesta. Hänelle on tärkeää ja arvokasta, että Saara tarvitsee häntä ja turvautuu häneen. Petteri rakastaa Saaraa, koska Saara rakastaa häntä.

Kipu hallitsee Saaraa kuin joku mustasukkainen antiikin jumalhahmo, joka ei salli kokijalleen mitään hyvää, vaan joka iskee takaisin pienimmästäkin onnen mahdollisuudesta. Tämä mieleeni tullut vertaus toisaalta onkin sopiva romaanin eettisen temantiikan ja Petterin mietteet huomioon ottaen. Saaran pitää ottaa kipu huomioon kaikessa - jopa alusasun valitsemisessa. Toisaalta kipu ajaa Saaraa Petterin syliin. Tuleeko Petteri jollakin tavalla Saaran hyväksikäyttämäksi, jää lukijan pohdittavaksi. Minun mielestäni se ei kuitenkaan ole ollut Saaran tarkoitus. Sama rakkauden jano, vaikka eri lähtökohdista, ajaa niin Saaraa kuin Petteriäkin.

Kata Melanderin esikoisromaanilla olisi paljon annettavaa myös sellaisille lukijoille, jotka eivät esimerkiksi kipujen tai näkövamman vuoksi pysty lukemaan painettua nidottua kirjaa. Toivonkin siis, että Kata Melander löytää seuraavalle kirjalleen kustantajan. Toivottavasti siis tämä blogipostaukseni saavuttaa jonkun kustantajan.

Lopuksi mainitsen vielä, että Älä irrota osallistuu kilpailuun Finlandia-palkinnosta. Ehdokkaat palkinnon saajiksi julkistetaan 10.11.

Vuoden 2017 kirjallisuuden nobel-palkinnosta

Ilahduin suorastaan kiljahtaen torstaina kuullessani Kazuo Ishiguron tulleen valituksi kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajaksi. Kerrankin minulla on jo valmiiksi nobelistin kirjoja. 

Minulla on kirjahyllyssäni kaksi Kazuo Ishiguron teosta: Silmissä siintävät vuoret sekä Menneen maailman maalari. Niiden hankkimisesta ja lukemisesta on tosin jo niin kauan aikaa, että en muista niistä mitään. Ne pitäisi siis lukea uudestaan. Ehkä otan niiden lukemisen uudestaan "työn alle" sitten, kun olen saanut tuota lipaston päällä huojahtelevaa kirjapinoa edes vähän vajennettua.

Vuosia sitten olin hyvin kiinnostunut japanilaisesta kirjallisuudesta. Kazuo Ishiguro oli ensimmäinen japanilainen kirjailija, jonka kirjan hankin. Muistan tosin olleeni hiukan pettynyt siitä, ettei Ishiguro asu Japanissa, vaan hän on suurimman osan elämästään asunut Iso-Britanniassa. Silmissä siintävät vuoret (1983) muistan kuitenkin hyväksi kirjaksi. Muistan ihastuneeni sen kansikuvan kabukiteatterinaamioon ja valinneeni sen sen vuoksi yhdeksi kirjakerhon liittymislahjakirjaksi.

Kirjoittajan kysymyksiä

Oletko koskaan ollut rakastunut kirjaan? Onko jonkun kirjan lukeminen tehnyt sinut onnelliseksi ja saanut sinut haukkomaan henkeäsi ja silmäsi loistamaan? En tarkoita nyt tässä juonta, henkilöhahmoja enkä kerrontaa, vaan jonkun kirjan lukemista itsessään. Entä onko jonkun kirjan lukeminen tehnyt sinut surulliseksi, kun tiedät sen kirjan loppuvan kohta, etkä haluaisi päästää siitä kirjasta irti ihan vielä, koska tiedät, että et voi enää koskaan lukea sitä kirjaa uudelleen? Onko mielestäsi niin, että kaikkein parhaat kirjat luetaan vain yhden ainoan kerran, koska jos elämässä on vain yksi ainoa kirjallinen rakkaus, se ei olisi uudelleen luettuna enää samanlainen? Olisiko vaikeaa edes puhua sellaisesta kirjarakkaudesta ainakaan mainiten kirjan nimeä? Tuntuisiko kirjaan rakastuminen ja sen tunnustaminen hölmöltä, kornilta ja jopa suorastaan epänormaalilta?

Ja kuitenkin - voisiko se olla kenties korkein tai peräti ainoa hyvän kirjan kriteeri? Jos osaisin kirjoittaa sellaisen kirjan, johon lukija rakastuisi, kirjan joka rakastaisi lukijaansa, niin olisinko silloin täyttänyt oman tehtäväni kirjoittajana?

Sen siitä saa, kun päiväkirjojaan lukee

Sorruin taas. Ostin kirjan, vaikka ei pitänyt enkä olisi saanut. Siinä se nyt kenottaa sortumaisillaan olevan kirjapinon päällä Johan Bojerin "Viimeinen viikinki" vuodelta 1925.

No mikä siinä nyt on niin ihmeellistä ja hienoa? Tuo kirja on kutkuttanut hankintalistallani vuoden 2001 Hurtigrutenin matkalta lähtien. Kun matkasimme peikkovuonoa pitkin vuonon pohjukkaan ja takaisin, kuulin peikkovuonon kalataisteluista kertovasta kirjasta "Den Siste vikingen". Kirjoitin matkapäiväkirjaani retorisen kysymyksen, onkohan sitä suomennettu.

Kun sitten viime viikolla kirjoitin Hurtigrutenin matkapäiväkirjaani puhtaaksi, googlasin Johan Bojerin (En saa kirjoitettua norjan öötä, kun tässä tietokoneessa ei ole numeronäppäimistöä. Se taas on humanistin murhe.) ja kas kummaa löysin tiedon, että tuo haaveiltu teos oli suomennettu, ja ostettavissa suomussalmelaisesta antikvariaatista. Tietysti se oli ihan pakko saada.

Tuo oma matkapäiväkirjani oli sekin oikein hupaisa lukukokemus. Vaikka matkasta on vasta 16 vuotta, on matkasta kulunut enemmän aikaa, kuin pelkästään vuosissa voi mitata. Tuskin enää tulisi pakattua mukaan paristokäyttöistä herätyskelloa tai kinofilmikameraa. Kännykkähän se herättäisi, eikä filmirullien rajallinen määrä rajoittaisi valokuvaamista mitenkään, kun kamera olisi siinä samassa kännykässä ja muistikortille mahtuisi kuvia koko maailman tarpeisiin. Muistikirjan ja kuulakärkikynän ottaisin sentään mukaani, koska tietokoneen jättäisin tietysti kotiin. Käsin kirjoittamisessa on jotakin mystisen meditatiivista. Siinä sitten tulisi "mietiskeltyä" samalla,

Miksi kirjoitan tätä tänne, enkä Norsuun rullatuolissa? Ehkä kaikki kirjoittaminen ruokkii kaikkea kirjoittamista.

Elämäniloa ja keskustelua kirjalla

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu, 2017, Myllylahti Oy, Espoo

Sekä Marja Korhosen edellisessä kirjassa, Häivähdyksiä - erityinen elämäni, 2014, Myllylahti Oy, Espoo (katso blogikirjoitus http://kirjallisestikiitos.blogspot.fi/2015/03/puhuvat-silmat-ja-katseen-narratologia.html) että tässä hänen uutuuskirjassaan on samanlainen typografia. Pidän siitä, koska se sitoo nämä kaksi erilaista teosta sekä Marjaan että toisiinsa.

Toisin kuin pääosin kronologisesti etenevä Häivähdyksiä - erityinen elämäni on Sydämeen tatuoitu rakennettu teemoittain. Olisin halunnut lukea tämän Sydämeen tatuoidun ilman kansipaperin ja liepeiden tekstejä, koska ne pyrkivät ohjaamaan lukuprosessiani ja vääristivät siten hieman kirjan sisällön minussa herättämiä ajatuksia. Tosin ymmärrän hyvin sen, että juuri niillä on merkitystä lukijan kiinnostuksen herättäjinä. Kirjan nimellä "Sydämeen tatuoitu" on itsessään monia merkityksiä kuten sydämen kohdalle tatuoitu enkeli, rakkaat ihmiset, muistot ja kokemukset.

Sydämeen tatuoitu alkaa aika räväkästi, kun heti ensimmäisellä sivulla koko kirjan toisessa kappaleessa Marja kuvaa itseironisesti itseään seuraavasti: "Vapaasti suomennettuna olen lääketieteellisestä näkökulmasta aika surkea ilmestys: itseni sisään lukittu, neliraajahalvaantunut, puhekyvytön, puolikuuro vammainen." Näin hän hetkessä on riisunut lukijalta kaikki mahdolliset säälin aseet. Minä pidin tästä ja hykertelin täällä itsekseni. Tämä vahva aloitus on kirjan ehdotonta plussaa. Marja Korhonen ei muutenkaan pelkää sanoa, mitä ajattelee: "käytöskulttuurimme on amatööritasoa" Tuossa puhuu opettaja: pum, räiskis ja kilikili.

Marja Korhonen kirjoittaa Ihmisenä Ihmiselle. Ei ole väliä sillä, onko lukija vammainen vai "terve". Hän haluaa tulla luetuksi irrallaan vammaisuudestaan ja onnistuu siinä mielestäni hyvin. Vammaisuutta käsittelevässä fiktiossa olen pitänyt hyvän kriteerinä sitä, jos en voi olla varma siitä, onko kirjoittaja "aito" vammainen vai vain hyvin asiansa opiskellut. Lukiessani Sydämeen tatuoitua kirjoittajan vammaisuus pääsi välillä - silloin, kun siitä ei kirjoitettu - unohtumaan kokonaan. Se oli erittäin hyvä.

Minä suorastaan rakastan Marja Korhosen tapaa käyttää kieltä. Hänen kielensä on elävää, sujuvaa, vauhdikasta, monellakin tasolla ymmärrettävää ja täynnä tunteita. Lukiessani suorastaan hengästyinkin välillä hyvällä tavalla. Marja Korhosen kieli on kuin hän itse - täynnä elämäniloa!

Lukiessani sain silloin tällöin itseni kiinni siitä virheestä, että "luin" kirjasta sellaista, jota Marja Korhonen ei ollut siihen kirjoittanut. Noina hetkinä saatoin melkeinpä kuulla Marjan äänen, vaikka en ole sitä koskaan omin korvin kuullutkaan, sanovan: "En minä siihen ole noin kirjoittanut! Lakkaa lukemasta omiasi!" Näin esimerkiksi kohdassa, jossa hän kirjoittaa yksin elämisestään, joka ei ole ollut hänen oma valintansa. Hänen tapansa kirjoittaa rakkaudesta on riipaisevan perusteltua, vaikka hänen ei tarvitse perustella valintojaan lukijoilleen.

Sydämeen tatuoitu on moniääninen kirja. Marja Korhonen antaa suun vuoron myös kaikkein läheisimmilleen - perheelleen ja henkilökohtaisille avustajilleen eli enkeleilleen, joiden merkitystä hän ei lakkaa korostamasta. Kunpa itsekin puhuisin avustajistani yhtä kauniisti kuin Marja puhuu enkeleistään.

Marja Korhoseen liitetty puhe- ja liikuntakyvyttömän määritelmä osoittautuu mielestäni viimeistään tässä kirjassa vääräksi. Marja puhuu silmänsä kipeiksi. Välillä hän jopa huutaa silmillään. Hän liikkuu enkeliensä avulla ja enkeliautollaan enemmän kuin moni omilla jaloillaankin kävelevä. Hän ei takuulla ole sellainen, jota viedään vastoin hänen tahtoaan yhtään mihinkään eikä hänen suuhunsa tai silmiinsä voi kukaan laittaa yhtään ainutta sanaa tai kirjainta osoittavaa silmän räpäystä.

Lause: "En koe tarvetta todistella mitään." loistaa vahvana rivien välissä ja varsinkin tätä kirjaa leimaa voimakas "ota tai jätä" -ajattelu. Valinta on lukijan. jonka pitää antautua keskusteluun tämän kirjan kanssa.