sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Elämäniloa ja keskustelua kirjalla

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu, 2017, Myllylahti Oy, Espoo

Sekä Marja Korhosen edellisessä kirjassa, Häivähdyksiä - erityinen elämäni, 2014, Myllylahti Oy, Espoo (katso blogikirjoitus http://kirjallisestikiitos.blogspot.fi/2015/03/puhuvat-silmat-ja-katseen-narratologia.html) että tässä hänen uutuuskirjassaan on samanlainen typografia. Pidän siitä, koska se sitoo nämä kaksi erilaista teosta sekä Marjaan että toisiinsa.

Toisin kuin pääosin kronologisesti etenevä Häivähdyksiä - erityinen elämäni on Sydämeen tatuoitu rakennettu teemoittain. Olisin halunnut lukea tämän Sydämeen tatuoidun ilman kansipaperin ja liepeiden tekstejä, koska ne pyrkivät ohjaamaan lukuprosessiani ja vääristivät siten hieman kirjan sisällön minussa herättämiä ajatuksia. Tosin ymmärrän hyvin sen, että juuri niillä on merkitystä lukijan kiinnostuksen herättäjinä. Kirjan nimellä "Sydämeen tatuoitu" on itsessään monia merkityksiä kuten sydämen kohdalle tatuoitu enkeli, rakkaat ihmiset, muistot ja kokemukset.

Sydämeen tatuoitu alkaa aika räväkästi, kun heti ensimmäisellä sivulla koko kirjan toisessa kappaleessa Marja kuvaa itseironisesti itseään seuraavasti: "Vapaasti suomennettuna olen lääketieteellisestä näkökulmasta aika surkea ilmestys: itseni sisään lukittu, neliraajahalvaantunut, puhekyvytön, puolikuuro vammainen." Näin hän hetkessä on riisunut lukijalta kaikki mahdolliset säälin aseet. Minä pidin tästä ja hykertelin täällä itsekseni. Tämä vahva aloitus on kirjan ehdotonta plussaa. Marja Korhonen ei muutenkaan pelkää sanoa, mitä ajattelee: "käytöskulttuurimme on amatööritasoa" Tuossa puhuu opettaja: pum, räiskis ja kilikili.

Marja Korhonen kirjoittaa Ihmisenä Ihmiselle. Ei ole väliä sillä, onko lukija vammainen vai "terve". Hän haluaa tulla luetuksi irrallaan vammaisuudestaan ja onnistuu siinä mielestäni hyvin. Vammaisuutta käsittelevässä fiktiossa olen pitänyt hyvän kriteerinä sitä, jos en voi olla varma siitä, onko kirjoittaja "aito" vammainen vai vain hyvin asiansa opiskellut. Lukiessani Sydämeen tatuoitua kirjoittajan vammaisuus pääsi välillä - silloin, kun siitä ei kirjoitettu - unohtumaan kokonaan. Se oli erittäin hyvä.

Minä suorastaan rakastan Marja Korhosen tapaa käyttää kieltä. Hänen kielensä on elävää, sujuvaa, vauhdikasta, monellakin tasolla ymmärrettävää ja täynnä tunteita. Lukiessani suorastaan hengästyinkin välillä hyvällä tavalla. Marja Korhosen kieli on kuin hän itse - täynnä elämäniloa!

Lukiessani sain silloin tällöin itseni kiinni siitä virheestä, että "luin" kirjasta sellaista, jota Marja Korhonen ei ollut siihen kirjoittanut. Noina hetkinä saatoin melkeinpä kuulla Marjan äänen, vaikka en ole sitä koskaan omin korvin kuullutkaan, sanovan: "En minä siihen ole noin kirjoittanut! Lakkaa lukemasta omiasi!" Näin esimerkiksi kohdassa, jossa hän kirjoittaa yksin elämisestään, joka ei ole ollut hänen oma valintansa. Hänen tapansa kirjoittaa rakkaudesta on riipaisevan perusteltua, vaikka hänen ei tarvitse perustella valintojaan lukijoilleen.

Sydämeen tatuoitu on moniääninen kirja. Marja Korhonen antaa suun vuoron myös kaikkein läheisimmilleen - perheelleen ja henkilökohtaisille avustajilleen eli enkeleilleen, joiden merkitystä hän ei lakkaa korostamasta. Kunpa itsekin puhuisin avustajistani yhtä kauniisti kuin Marja puhuu enkeleistään.

Marja Korhoseen liitetty puhe- ja liikuntakyvyttömän määritelmä osoittautuu mielestäni viimeistään tässä kirjassa vääräksi. Marja puhuu silmänsä kipeiksi. Välillä hän jopa huutaa silmillään. Hän liikkuu enkeliensä avulla ja enkeliautollaan enemmän kuin moni omilla jaloillaankin kävelevä. Hän ei takuulla ole sellainen, jota viedään vastoin hänen tahtoaan yhtään mihinkään eikä hänen suuhunsa tai silmiinsä voi kukaan laittaa yhtään ainutta sanaa tai kirjainta osoittavaa silmän räpäystä.

Lause: "En koe tarvetta todistella mitään." loistaa vahvana rivien välissä ja varsinkin tätä kirjaa leimaa voimakas "ota tai jätä" -ajattelu. Valinta on lukijan. jonka pitää antautua keskusteluun tämän kirjan kanssa.