Sorruin taas. Ostin kirjan, vaikka ei pitänyt enkä olisi saanut. Siinä se nyt kenottaa sortumaisillaan olevan kirjapinon päällä Johan Bojerin "Viimeinen viikinki" vuodelta 1925.
No mikä siinä nyt on niin ihmeellistä ja hienoa? Tuo kirja on kutkuttanut hankintalistallani vuoden 2001 Hurtigrutenin matkalta lähtien. Kun matkasimme peikkovuonoa pitkin vuonon pohjukkaan ja takaisin, kuulin peikkovuonon kalataisteluista kertovasta kirjasta "Den Siste vikingen". Kirjoitin matkapäiväkirjaani retorisen kysymyksen, onkohan sitä suomennettu.
Kun sitten viime viikolla kirjoitin Hurtigrutenin matkapäiväkirjaani puhtaaksi, googlasin Johan Bojerin (En saa kirjoitettua norjan öötä, kun tässä tietokoneessa ei ole numeronäppäimistöä. Se taas on humanistin murhe.) ja kas kummaa löysin tiedon, että tuo haaveiltu teos oli suomennettu, ja ostettavissa suomussalmelaisesta antikvariaatista. Tietysti se oli ihan pakko saada.
Tuo oma matkapäiväkirjani oli sekin oikein hupaisa lukukokemus. Vaikka matkasta on vasta 16 vuotta, on matkasta kulunut enemmän aikaa, kuin pelkästään vuosissa voi mitata. Tuskin enää tulisi pakattua mukaan paristokäyttöistä herätyskelloa tai kinofilmikameraa. Kännykkähän se herättäisi, eikä filmirullien rajallinen määrä rajoittaisi valokuvaamista mitenkään, kun kamera olisi siinä samassa kännykässä ja muistikortille mahtuisi kuvia koko maailman tarpeisiin. Muistikirjan ja kuulakärkikynän ottaisin sentään mukaani, koska tietokoneen jättäisin tietysti kotiin. Käsin kirjoittamisessa on jotakin mystisen meditatiivista. Siinä sitten tulisi "mietiskeltyä" samalla,
Miksi kirjoitan tätä tänne, enkä Norsuun rullatuolissa? Ehkä kaikki kirjoittaminen ruokkii kaikkea kirjoittamista.
