keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Jopokka ja Kaiju jakavat toisilleen tarvitsevuutta ja tarvittavuutta

Vielma, Ahti: Sisarukset Jopokka ja Kaiju, 2016, Väyläkirjat

Sisarukset on yhteisnide Ahti Vielman Kittilä-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta Jopokka (2011) ja Kaiju (2013).

Ahti Vielman Sisarukset Jopokka ja Kaiju oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus. Se teki minut suoraan sanoen onnelliseksi. Mieleeni jäi erityisesti kaunis kieli ja syvä ymmärrys jolla Vielma kuvaa niin Kittilän luontoa, Jopokkaa ja Kaijua, Jopokan lapsuutta ja nuoruutta, Johannes-isää ja Aino-äitiä, muita sisaruksia, kyläläisiä ja etenkin kylän vahvoja naisia kuin perheen kahta hevostakin, joiden nimet olivat Veikko ja Pirkko. Vaikka Sisarusten tapahtumat ajoittuvat monen vuoden ajalle moneen vuodenaikaan, minulla oli jatkuvasti mielessä kevättalvinen auringonpaiste. Vaikka kirjassa käsiteltiinkin monia raskaita asioita: sotaa. evakkoon lähtemistä, köyhyyttä, poltettuja raunioita, alkoholiongelmia yms, oli kerronnassa kuitenkin jatkuvasti merkillisen onnellinen ja toiveikas pohjavire.

Sisarukset Jopokka ja Kaiju on poikkeuksellinen teos siinäkin mielessä, että siinä vammaisuutta kuvataan omaisen näkökulmasta. Jäin pohtimaan, miten minun veljeni saattaisi minusta kertoa. Luultavasti ei noin kiitollisena.

Jopokka ja Kaiju olivat isosisko ja pikkuveli, joiden suhde oli erittäin tiivis. He asuivat kirkonkylällä yhdessä sen ajan, kun Jopokka kävi Kittilän kirkonkylässä oppikoulua. Koska siihen aikaan ei sanaa esteettömyys varmaan edes tunnettu, oli polion sairastaman Kaijun elämä jotakin ihan toista, kuin mitä vammaisen ihmisen elämä on nykyaikana. Kaiju pystyi kävelemään lyhyitä matkoja kyynärsauvojen ja tukisidosten avulla, mutta pääasiassa - ja varsinkin hänen kävelykykynsä lopullisesti vieneen onnettomuuden jälkeen - häntä auttoi Jopokka. Jopokka kantoi Kaijua ja toimitti hänen asioitaan. Mistään avuttomuudesta ei kuitenkaan Kaijun kohdalla ollut kyse. Hän oli taidoiltaan tunnettu ja arvostettu ompelija, joka työllään pystyi elättämään itsensä ja kustantamaan Jopokan koulutuskustannukset. Kaiju taisi olla paremmassa sosiaalisessa asemassa kuin moni vammainen nykyaikana. Kaiju antoi Jopokalle lahjana kokemuksen siitä, mitä on olla tarvittu. Tuossa tarvittuna olemisen kokemuksessa on minun mielestäni myös Jopokan kasvun ydin ja koko kirjan huippukohta.

Minun mielestäni hyvä kirja vaikuttaa aina lukijaan. Parhaimmillaan se muuttaa lukijan asenteita ja murtaa ennakkoluuloja. Näin tämäkin teos, sillä teokseksi se lukiessa kirjasta kasvoi, teki minulle. Eräs Sisarukset Jopokka ja Kaijun hyvin kuvailtu henkilö oli kuvataiteilija ja Kaijun ja Jopokan ystävä Reidar Särestöniemi. Tunnustan, että minulla on ollut hänen taiteeseensa hyvin voimakkaita ennakkoluuloja. Lukiessani hänestä minun oli ihan pakko etsiä kuvia hänen töistään. Minä huomasin pitäväni Reidar Särestöniemen maalausten värimaailmoista. Joko lukemisella on kummallisia vaikutuksia tai sitten minä olen jossakin vaiheessa oppinut siveltimen karvojen kautta ymmärtämään kuvataiteen erilaisuutta.