Kirja-arvio
Marja Korhonen: Karhunpesä, 2019, Mediapinta
Kuvitettu pienoisromaani 135 sivua
Marja Korhosen kolmas teos on 26.11. Saarijärvellä julkistettava Karhunpesä. Se on kirjoittajansa ensimmäinen fiktiivinen kirja.
Karhunpesä on hyvällä tavalla vanhan aikainen rakkausromaani, jossa on hyvin onnellinen ja valoisa perustunnelma. Lukiessani surinkin sitä, ettei rakkausromaaneista pitänyt kummitätini ole enää tämänilmaisessa. Tästä pienoisromaanista hän olisi varmasti pitänyt.
Karhunpesän alussa on lukijalle osoitettu esipuhe, jossa Korhonen kertoo kirjoitusprosessistaan sekä kiittää sen mahdollistaneita ja tämän kirjan tekemiseen osallistuneita muita henkilöitä ja tahoja. Näitä ovat: uusi kustantaja, käsikirjoitusvaiheen oikolukijat, kirjan kuvittaja ja kansitaiteilija sekä tärkeän työrauhan mahdollistaneet henkilökohtaiset avustajat eli Marjan enkelit. Kun perusasiat sujuvat, on luova kirjoitustyö mahdollista. (Minäkin kiitän Marjan enkeleitä samalla, kun itse huomaan tarvitsevani joko äänieristetyn työhuoneen tai vastamelukuulokkeet. :) )
Esipuheen jälkeen Korhonen saattelee lukijansa sisälle tarinaan kahden varsinaista kerrontaa edeltävän luvun, Aluksi ja Johdanto, läpi. Nämä luvut toimivat tehokkaina koukkuina, jotka houkuttelevat lukemaan tarinaa. Johdannossa on tarinan juonellinen lopputilanne, joka sulkee kerronnan itse juonta kuitenkaan paljastamatta. Karhunpesä onkin yhtä salaperäinen, kuin Marja Korhonen itse. Karhunpesän teemoja ovat rakkaus, ero, onnellisuus, hyväksyntä, rohkeus, elämä ja kuolema.
Olen huomannut tämän vuosikymmenen kirjallisuudessa vanhuuden olevan lähes suosikkiaihe. Korhonen käsittelee päähenkilöään Marieta, kirjan todellisuudessa jo Marie-mummia, aivan erityisellä herkkyydellä ja arvokkuudella. Toisin kuin joissakin muissa lukemissani kirjoissa, joissa päähenkilönä on vanhus, Karhunpesän kertoja ei naura, saati loukkaa tai ivaa henkilöitään. Sama kerronasta ilmenevä kunnioitus on myös muiden henkilöiden kuvauksessa.
Jo Sydämeen tatuoitua käsittelevän blogikirjoitukseni muistiinpanoissa (5.4.2017) kirjoitin: "Hänen tapansa kirjoittaa rakkaudesta on riipaisevan perusteltua, vaikka hänen ei tarvitse perustella valintojaan lukijoilleen. Rakkaus on kuitenkin läsnä hänen elämässään." Niin. Karhunpesässä kuvatun rakkauden kaltaista rakkautta on olemassa vain kirjoitettuna. Todellisuuteen se on liian suurta. Näin ainakin sanoo kyyninen blogisti.
Marja Korhosen kerronnan ja maalailevan kielen rinnalla Karhunpesän kuvitus esimerkiksi Kalevalakoruista on mielestäni hiukan liian lukijaa todellisuuteen tipauttava. Sen vuoksi koin kuvat hiukan häiritsevinä. Olisin siis toivonut korujenkin olevan "fiktiivisempiä". Kuvat minun mielestäni pilkkoivat turhaan kerronnan virtaa.
Karhunpesällä on kuitenkin vahva linkki todellisuuteen. Marja Korhonen kertoo eräässä tuoreessa lehtihaastattelussaan, että Karhunpesässä on jotakin omakohtaisesti koettua, Mutta sitä hän ei suostu kertomaan mitä se on.
Kiitos positiivisesta ja suorastaan hoitavasta vanhan ajan rakkauskertomuksesta, jonka kaltaisia rakkausromaaneja tarvittaisiin kipeästi paljon enemmän.
