Olen ottanut kesälomaurakakseni lukea kaikki kirjoituspöydälläni ja lipaston päällä olevat keskeneräiset, tai joskus aikaisemmin ostetut kirjat, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. Näitä kirjoja on yhteensä 12 kappaletta. Jotenkin sitä aina vaan tulee ostettua kirjoja pöydälle pölyttymään. Eilen sain luettua pinon päällimmäisen kirjan, joka käsitteli suomalaisten kulttuurihenkilöiden rakkaustarinoita. Vaikka tuo kirja oli mielestäni hyvin kirjoitettu, ei sen nimi jäänyt mieleeni. Seuraavana tuossa pinossa olisi: Ulla-Lena Lundbergin Jää, Diana & Victoria Websterin Niin monta Mount everestiä, Leena Lehtolaisen Rautakolmio ja monia muita. Aikomukseni olisi lukea nuo kaikki ennen kesän loppua, jotta pöytä olisi puhdas ensi lukuvuoden opiskeluille. Olen nykyään aika laiska lukija. Ei puhettakaan, että minulla menisi nykyään kirja viikossa ja kaksi parhaassa. Tietokoneen ääressä kulutettu aika, kaikkine sosiaalisine medioineen ja tietokonepeleineen, on pois lukemiselta. Se on tietysti vahinko, mutta turha on surra kaatunutta maitoa.
Oma käsikirjoitukseni palautui joitakin viikkoja sitten taas kustantajalta. Vaikka se tulikin taas hylättynä, niin tällä kertaa siitä sanottiin, että sitä voisi viedä fiktiivisempään suuntaan. Kyllähän minä sen tiesinkin, ettei vammaisen elämä sinänsä ole kiinnostavaa, jos se ei herätä sääliä tai myötätuntoa. Eikö aika ole mennyt näissä vammaiskirjallisuusasioissa yhtään eteenpäin, jos lukeva yleisö haluaa vain tragediaa, kurjuutta ja sankarillisia selviytymistarinoita? Tuossa lukemattomien kirjojen pinossa on nimittäin myös Juhani Ahon "Juha", Tarjei Vesaasin "Lehtokurppa" ja Michael Hingsonin ja Susy Foryn 1463 porrasta. Ne ovat vuosilta 1911, 1957 ja 2011. Niiden vammaiskuvaukset voisivat olla samana päivänä kirjoitettuja. En halua kirjoittaa itsestäni enkä edes kenestäkään mielikuvituksestani syntyneestä vammaisesta tuohon sävyyn. Vammaisista pitää olla muuhunkin kuin pelkän säälin tai ihailun herättämiseen. Minä olen lukenut vain yhden kirjan, jossa vaikeasti vammainen oli totaalinen kusipää ja paskiainen, mutta joka sai kirjassa kaiken haluamansa. Tuo kirja oli Majgull Axelssonin "Huhtikuun noita".
Sitten vielä kerron, että graduseminaarin arvosanaksi sain 4 asteikolla 1-5.
