Diana & Victoria Webster: Niin monta Mount Everestiä tytär, äiti ja haave, 2010, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Helle sitten sotki luku-urakkani pahemman kerran. Ei puhettakaan, että tuo kirjapino olisi tuosta mihinkään haihtunut, saati vajentunut. Onneksi sää on nyt kuitenkin viilentynyt niin, että olen voinut jatkaa lukemattomien kirjojen lukemista pois varsinaisten opiskelukirjojen tieltä. Minulla on kaksi kuukautta aikaa "lomalukemisille", ennen kuin yliopistolla alkaa se kurssi, jolle olen syyslukukaudeksi ilmoittautunut.
Nyt olen lukemassa Diana ja Victoria Websterin kirjaa "Niin monta Mount Everestiä", jonka sain yllätyslahjana ystävältäni Johannalta. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli tuota kirjaa kohtaan hyvin voimakkaita ennakkoluuloja. Se roikkui pöydälläni monta kuukautta, kun mietin, miten voin sen tahdikkaasti sivuuttaa loukkaamatta ystäväni tunteita. Pidin sitä taas yhtenä sellaisena vammaista ihailevana "sankaritarinana", joita olen oppinut inhoamaan. On siinä varmasti aineksia siihenkin, jos sitä niin haluaa lukea, mutta silti tuo kirja yllätti minut positiivisesti.
Pidän tuon teoksen rakenteesta ja siinä olevasta kahden kertojan eli äidin ja tyttären mallista. Niin monta Mount Everestiä jakautuu kahteen osaan Dianan tarinaan ja Victorian tarinaan ja molemmat kertojat käyttävät minämuotoista kerrontaa kuvaten asiat ja tapahtumat omien kokemustensa kautta. Vaikka olen lukenut vasta Dianan tarinan, on mielessäni herännyt monia sellaisia kysymyksiä, joita olisin halunnut esittää omalle äidilleni. Oli virkistävää päästä tutustumaan yhteen mahdolliseen vammaisen lapsen äidin ajattelutapaan ja niihin tuntemuksiin, mitä suhteellisen lievästikin vammaisen lapsen syntymä äidissä ja koko perheessä herätti. Niitähän minä en voi omakohtaisesti tietenkään tietää, kun olen vain vammainen entinen lapsi. (Olisipa oma äitini vielä elossa, että olisin voinut keskustella syntymästäni hänen kanssaan.)
En katso voivani samaistua Victoriaan kovin hyvin, koska vammamme ja mahdollisuutemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Jotakin samaa kuin hän olen kokenut kuitenkin itsekin. Kai se on jonkinlainen sääntö, että vammaisia kiusataan koulussa tai heidät suljetaan luokkayhteisön ulkopuolelle. Victorian kokema kiusaaminen sai minut lähes raivostumaan, vaikka itseeni kohdistuikin enemmän tuota ulos sulkemista. Tiedän senkin, miten paljon ulos sulkeminen voi satuttaa nimenomaan vammaisen lapsen äitiä. Ei siitä mielellään kotona puhu. Toisaalta omalla kohdallani sanonta, mikä ei tapa, se vahvistaa, on osoittautunut hyvin osuvaksi.
Olen melko varma, että Niin monta Mount Everestiä on suunnattu englantilaiselle lukijakunnalle. Siinä esimerkiksi kerrotaan suomalaisesta äitiyspakkauksesta. Kirjan alkuteos on kirjoitettu englanniksi ja se on käännetty suomeksi. Suomalaisena vammaisena minua tietysti "nyppii" suomentajan käyttämä sana rullatuoli, mutta muuten Niin monta Mount Everestiä on sellainen kirja, joka on saanut minut nyökyttelemään hyväksyvästi ja ihailemaan taas erään vammaisen lapsen viisasta äitiä.
