Kirja-arvio
Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, WSOY, 2022
Onnellisuus ei ole sana, jonka yhdistän Tommi Kinnusen henkilöhahmoihin.
Pimeät kuutkaan ei kerro onnellisesta ihmisestä. Elna Suorajärven elämä ei ole mitään ylitse pursuavaa onnellisuuden riemujuhlaa, vaikka niitä joitakin Tommi Kinnunen on saanut Elnan yhden lukuvuoden kestävään elämänkatkelmaan mahdutettuakin. Elnan iloja on, kun oppilas oivaltaa kertolaskun. Muidenkin oppilaiden edistyminen ja eräs hiihtoretki järven jäällä antavat lukijalle aavistuksia Elnan pienistä ja yksityisistä onnistumisista ja onnen aiheista. Myös törkeässä kunnossa olevan parakkikoulun ikkunasta järvelle avautuvaa upeaa, maisemaa Elna tietää kaipaavansa silloin, kun hän on jo jossakin muualla.
Sen sijaan ihmisiä Elna Suorajärvi ei päästä lähelleen. Aikuisia hän ei tunnu elämäänsä edes tarvitsevan matkallaan introvertista erakoksi. Hän haluaa katkoa kaikki siteet, jotka estäisivät häntä elämästä omaa elämäänsä ja turhaan sitoisivat hänet vähäisimmässäkään määrin menneisyyteen. Pimeät kuut eivät erityisemmin pursu dialogeja.
Tommi Kinnusen kieli on hyvin kuvallista. Minä siis näin Elna Suorajärven selän hänen lähtiessään kavelemään kohti nimismiehen kansliaa. Hän jätti minut lukijansakin tarpeettomaksi käyneenä taakseen. Kuten oli jättänyt kissan ja oppilaidensa hänelle muistoksi piirtämänsä kuvat.
Tästä huomaankin nyt, että joulujen joululahjakirjoissa on joko oletettu kuvia poltetuksi tai poltettu niitä. (Vuonna 2021 Matti Rönkä: Surutalo ja 2022 Tommi Kinnunen: Pimeät kuut.)
Ilokseni pystyin samaistumaan jonkin verran Elnaan. Olen introvertti ja mielestäni Kissa on kissalle aivan hyvä nimi.
Huomasin äsken Tommi Kinnusen pitävän Pimeiden kuiden loppuratkaisua kaikkein onnellisimpana loppuratkaisunaan. Loppuratkaisu on karu, mutta ehkä tuosta kuitenkin voin olla hänen kanssaan samaa mieltä. Onhan siinä kyseessä jopa jonkinlainen yhden elämän sisäinen ja yhden elävän vapautuminen.
