Olen nyt kesän aikana lukenut kaksi mielenkiintoista kirjaa. Joten nyt on aika kirjoittaa niistä muutama sana. Tietokoneeni on oikutellut, mikä on avannut mahdollisuuden tuohon jo ammoin tehtäväksi julistamaani lipaston päällä olevan lukemattomista kirjoista muodostuneen kirjapinon tyhjentämiseen, lukemalla niitä vähemmäksi. Nyt luetuiksi tulleet kirjat kiilasivat kuitenkin enemmän mielenkiintoisina suorastaan törkeästi "jonon ohi".
Viime viikolla luin Tommi Kinnusen runsaasti kehutun esikoisromaanin Neljäntienristeys. Kinnusen toisen romaanin Lopotti olin lukenut jo aikaisemmin tänä keväänä. Siitäkin olisi ollut mielenkiintoista kirjoittaa blogipostaus jo aikaisemmin. Joten saakoon Lopottikin tähän muutaman muistin varaisen maininnan. Lopotissa mielenkiintoni herätti alunperin se, että sen päähenkilö on sokea. Olenhan aina ollut hyvin kiinnostunut siitä, miten vammaisuutta ja vammaisia kuvataan kaunokirjallisuudessa. Lopotin päähenkilön näkövammaisuus oli ehkä tärkein käytetty myyntilause Lopotin markkinoinnissa. Minuunkin se tehosi niin paljon, että sain miehenikin sen lukemaan. Tosin Lopottia oli markkinoitu myös Näkövammaisten Airut -lehdessä. Lukukokemuksina sekä Lopotti että Neljäntienristeys olivat hyvin paljon ajatuksia herättäviä kirjoja, joissa voimakkuutta ja erilaisuutta ei katsottu hyvällä. Neljäntienristeys ja Lopotti kuvaavat samaa sukua, jossa vahvat naiset vallitsevat. Sokea Helenakin on omalla tavallaan vahva nainen, vaikka hän onkin toisista riippuvainen. Hän elää omaa elämäänsä huolimatta muiden estelyistä ja lähes kuoliaaksi holhoamisesta. Juuri Helenan sanomaksi on Tommi Kinnunen kirjoittanut Lopotin mottolauseen: "Älä koskaan ala joksikin vain siksi että joku toinen niin tahtoo." Tuossa lauseessa riittäisi meille tosi elämän vammaisillekin elämänohjetta. Helenaan on tiivistynyt kaikki hänen isoäitinsä pitäjänkätilö Marian ja tämän tyttären, Helenan äidin, Lahjan voima ja rohkeus. Helenakin, kuten isoäitinsä ja äitinsä, valitsee muiden arvoista poikkeavasti. Näiden Neljäntienristeyksen ja Lopotin vahvojen naisten, joihin kuuluu myös Lahjan miniä Kaarina, valossa ei mielestäni ole ihmeellistä, että näiden romaanien miespäähenkilöt, Onni ja Tuomas ovat homoseksuaaleja. Heistäkin molemmat joutuvat käymään läpi omat taistelunsa. Tosin Tuomas saa suvultaan enemmän tukea ja ymmärrystä kuin isoisänsä Onni omana aikanaan. Tommi Kinnusen tapa nimetä romaaniensa henkilöt on minun mielestäni jopa kutkuttava. Onni ja Lahja ovat mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa ei ole kuitenkaan kovin onnellinen. Kinnunen ei edes kerro, miten he tapasivat. Olisiko Onni kokenut Lahjan lahjana, jos Lahja olisikin ollut mies, vaikkapa tuo Onnin tapailema nauravasilmäinen mies Oulusta? Lahjahan oli Onnin syntymän aikoihin ollut sekä naisten että miesten etunimi. Toisaalta Neljäntienristeyksessä kumppanien nimettömyys mainitaan välttämättömyytenä suojautumiskeinona paljastumisen varalta, kun nimeä ei paljastettu edes kumppanille. Tuomaksen kohdalla Lopotissa romaanin kerronnan kannalta ehkä viehättävin jakso on romaanin loppupuolella, kun Kinnunen vaihtaa kolmannen persoonan kerronnan yhden luvun ajaksi toisen persoonan kerronnaksi. Hän ilmaisee tällä Tuomaan halua etäännyttää itsensä juuri tapahtuneen petoksen ulkopuolelle. (Olin keväällä, vähän ennen Lopotin lukemista, opiskellut toisen persoonan kerrontaa, josta syystä se kiinnitti Lopotissa huomioni.) Neljäntienristeyksen ja Lopotin myötä Tommi Kinnusesta tuli uusi mielikirjailijani, jonka tuotantoa lukisin mielelläni myös jatkossa.
**********
Tänä aamuna postilaatikossani odotti Satu Järvisen omakustanteena ilmestynyt runokokoelma: "Elämää kelaten". Luin sen heti siltä istumalta. Satu Järvinen yllätti minut iloisesti. Jo tuon kokoelman ensimmäisissä runoissa ihastuin niiden rytmiin ja juuri sopivasti onnahteleviin riimeihin. Minähän olen vanhojen runojen ystävä. Nämä runot todella soivat raikkaasti ja täynnä iloa. Vammaiset ovat kirjoittaneet paljon omasta elämästään sekä omaelämäkerrallista proosaa että runoja. Usein niitä leimaavat ankeus ja suoranainen valitus. Satu Järvisen runoissa ei voivotella tavuakaan. Toki Järvinen tunnustaa elämänsä tosiasian CP-vammaisuuden, mutta yhtä moneen kertaan hän kiinnittää lukijan huomion pyörätuolistaan itseensä ja kaikkeen siihen mitä hänellä on, pois siitä mitä häneltä puuttuu. Elämää kelaten on täynnä osuvia rinnastuksia ja ennakkoluulojen nostattamaa vastakkain asettelua. Voi tosin olla, että nuo rinnastukset jäävät monelta vammattomalta tai niin sanotulta terveeltä huomaamatta. Ironia on vaikea laji vastaanottaa. Vai olenko minä sitten ainoa, joka näissä säkeissä tuntee vienon ironisen tuoksahduksen?
