Karun kaunis ja kiehtova kirja Kiotosta

Kirja-arvio

Minna Eväsoja: Sensei oppilaana Kiotossa, 2023, Gummerus Kustannus Oy, Helsinki

Tänä keväänä ilmestynyt Sensei oppilaana Kiotossa on Minna Eväsojan erittäin monipuolinen ja hyvin kirjoitettu tietokirja ja muistelmateos hänen opiskelustaan Kiotossa. Ennen kaikkea se on kunnianosoitus Minna Eväsojan senseille opettajalle ja mestarille. Minulle se oli ensimmäisellä lukukerralla tietokirja, muistelmakirja ja opaskirja japanilaiseen kulttuuriin ja vanhoihin japanilaisiin taidemuotoihin. 

Minna Eväsojan kerronta siitä, kuinka Sensei luennoi esimerkiksi japanin taidehistoriasta ja Japanin kansallisista taideaarteista tai nõ-teatterista oli niin kiinnostavaa, että niistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Asia, jota jäin hieman kaipaamaan, oli hakemisto, koska moni kirjan asiasana olisi kätevä löytää uudestaan ehkä joskus tulevaisuudessa. 

Mitä pidemmälle Senseitä luin sitä enemmän Minna Eväsojan teksti sekä imi että talutti ja kantoi minua mukanaan. Välillä kerronta suorastaan hehkuttaa kaikkein pienimpiä yksityiskohtia aivan kuin osoittaen kaikkea mielenkiintoista. Rivien väleistä saatoin melkein kuulla "Katso, kuinka taidokkaasti tämän polun kivet on aseteltu ja kuinka sopusoinnussa nämä astinkivet ovatkaan tässä maisemassa." Niin. Senseistä tuli minulle matkaopaskirja Kiotoon ja siinä merkityksessä tulin siitä jatkuvasti onnelliseksi, kun oletettavasti en itse voi koskaan matkustaa Kiotoon. Tein siis usean kuukauden "nojatuolimatkan" Kiotoon poistumatta pöytälamppuni alta.

Vaikka Sensei oppilaana Kiotossa olikin sillä tavalla hidaslukuinen, että jotkut luvut olivat käsiteltävien laajojen asiakokonaisuuksien vuoksi pitkiä, antoi lukeminen aina vain uusia ja palkitsevia oivalluksia. Yllätin itseni jopa pohtimasta uudelleen minulle vuosia sitten aivan toisenlaisessa asiayhteydessä esitettyä kysymystä, tarvitseeko vammaisten aina päästä joka paikkaan. Minna Eväsojan Sensei oppilaana Kiotossa opetti minulle tyytymistä. Tuon kirjan ja sen opettaman tyytymyksen perusteella saattaisin nyt ehkä vastata juuri tällä hetkellä tähän esitettyyn kysymykseen, että ei tarvitse.  

Sensei oppilaana kiotossa sisältää monisivuisen ja monipuolisen kuvaliitteen käsitellyistä aiheista. Näihin kuviin viitataan tekstissä, eivätkä ne siten ole "ylimääräistä kuvitusta". 

Tämä kirja ei tule päästämään minua vielä otteestaan, koska aion kuunnella sen vielä äänikirjana Minna Eväsojan itsensä lukemana.

Kiitos, kun sain lukea tämän kirjan, joka välillä liikutti minua kyyneliin saakka. Olen onnellinen, että se teki niin.

 

Minä kirjoitin toisikoiseni

Tämä blogipostaus olisi pitänyt kirjoittaa jo kaksi päivää sitten.

Toissapäivänä 10.3.2023 lähetti toi minulle odotetun paketin. Paketti oli lähetetty Tallinnasta ja siinä oli 25 kappaletta kirjoittamaani runokirjaa Hetkirunoja ja arkisia haikuja. Se olikin aika kiva ennakkosyntymäpäivälahja. 

Vaikka tuo runokirja ei olekaan ensimmäinen kirjoittamani kirja, kun e-kirjana vuonna 2018 ilmestyi Norsu rullatuolissa, on se ensimmäinen painettu, oikea, kirjani ja se tuntuu niin hyvältä. Jos myyn tai lahjoitan runokirjani jollekulle voin kirjoittaa siihen ostajalle tai saajalle omistuskirjoituksen, voin myydä sitä esimerkiksi kirjamessuilla, vaikka en olekaan yhtään markkinointi-ihminen ja se näyttää aika hyvältä kirjahyllyssäni. 

Tottakai olin kiitollinen myös Norsu rullatuolissa julkaisusta. Olihan se tosiaan ensimmäinen laajempi tekstikokoelmani. Mutta sen syntyminen aiheutui kuitenkin enemmän ulkoisista yllykkeistä kuin oman hengen innosta. 

Hetkirunoja ja arkisia haikuja on kokonaan minun ikiomasta ajatuksesta liikkeelle lähtenyt projekti, josta ei edes mieheni tiennyt mitään ennenkuin olin palauttanut allekirjoitetun kustannussopimukseni Mediapintaan. Tuo "salaaminen" oli tarkoituksellista.

Onko toisikoiseni sitten hyvä ja julkaisemisen arvoinen? Sen saavat muut päättää, kunhan saan sitä ensin tarjottua kritiikin alttareille.

Tähän loppuun pieni maistiainen. Olkaa hyvä.

Pieni unelma

helposti toteutuva.

Ehkä se riittää. 

Rottien pyhimyksen monta ulottuvuutta

Kirja-arvio Anneli Kanto: Rottien pyhimys, Gummerus Kustannus oy, 2021, 9. painos

Joskus blogipostauksia kirjoittaessa asiat osuvat hauskasti kohdalleen. Niin nytkin, kun sattumalta parhaillaan kuuntelen radiosta kuuluvaa keskiaikaisen musiikin konserttia. Tämän kirjoittaminen sujuu siis onnellisten tähtien alla. Anneli Kannon Rottien pyhimys kiinnosti minua jo pian ilmestymisensä jälkeen vuonna 2021. Päätin kuitenkin odottaa sen pokkariversion ilmestymistä ja syksyllä ostin sen iltalukemisekseni. 

Rottien pyhimys on monien eri tasojensa vuoksi oikea elämysten runsaudensarvi. Se sai ainakin minussa aikaan paitsi haltioitumista ja ilon purkauksia myös yöaikaan ei niin toivottuja mutta vaikeasti hillittäviä riemun kiljahduksia, jotka saattoivat vaikeuttaa parivuoteessa uinuvan puolison unta. 

Rottien pyhimys on visuaalinen teos, koska kirkon maalaukset on kuvattu niin tarkasti, että ne pystyi vaivatta kuvittelemaan. Minä en ole koskaan käynyt Hattulan Pyhän Ristin kirkossa, mutta näinpähän kaikki maalaukset niin sanotusti sieluni silmillä. Olisi kiva tietää, onko esimerkiksi Näkövammaisten Kulttuuripalvelussa kirjoitettu Rottien pyhimyksestä. Mielestäni Anneli Kanto ansaitsisi tästä hyvinkin jonkun kulttuuripalkinnon.

Sekä Rottien pyhimyksen henkilökuvaus että ympäristön kuvaus ovat mielestäni osuvia. Tarinan kannalta keskeiset henkilöt ovat hyvin todellisia ja heidän toimintansa on uskottavaa. Toisaalta merkityksettömät sivuhenkilöt ohitetaan vain maininnalla, eikä heille anneta suun vuoroa. Näin he eivät pääse sekoittamaan lukijan mieltä. 

Aivan erityisesti pidin siitä kerronnallisesta ratkaisusta, että Pelliina puhui itse itsestään ja kertoi tapahtumista omalta kannaltaan, kun kolmatta persoonaa käyttävä kaikkitietävä kertoja oli kaikkien muiden henkilöiden äänenä. Tosin luulin aika pitkään, että Pelliina oli jollakin tavalla fyysisesti vammainen. Ehkä siksi kirjailijan tekemä kerrontaratkaisu ilahdutti minua aivan erityisesti. Toisaalta fyysisesti vammainen ei olisi pystynyt kiipeämään katon rajaan eikä toisaalta kädestään vammautunut Vilppu kerronnan missään vaiheessa saanut käyttöönsä oma äänistä minä-kertojaa.

Anneli Kannon Rottien pyhimys on niin monikerroksinen filosofinen ja taidehistoriallinen teos, ettei yksi blogipostaus riitä alkuunkaan tekemään sille oikeutta. Tiedän lukevani sen vielä joskus uudestaan. 

Introvertin matka erakoksi

Kirja-arvio

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, WSOY, 2022

Onnellisuus ei ole sana, jonka yhdistän Tommi Kinnusen henkilöhahmoihin. 

Pimeät kuutkaan ei kerro onnellisesta ihmisestä. Elna Suorajärven elämä ei ole mitään ylitse pursuavaa onnellisuuden riemujuhlaa, vaikka niitä joitakin Tommi Kinnunen on saanut Elnan yhden lukuvuoden kestävään elämänkatkelmaan mahdutettuakin. Elnan iloja on, kun oppilas oivaltaa kertolaskun. Muidenkin oppilaiden edistyminen ja eräs hiihtoretki järven jäällä antavat lukijalle aavistuksia Elnan pienistä ja yksityisistä onnistumisista ja onnen aiheista. Myös törkeässä kunnossa olevan parakkikoulun ikkunasta järvelle avautuvaa upeaa, maisemaa Elna tietää kaipaavansa silloin, kun hän on jo jossakin muualla. 

Sen sijaan ihmisiä Elna Suorajärvi ei päästä lähelleen. Aikuisia hän ei tunnu elämäänsä edes tarvitsevan matkallaan introvertista erakoksi. Hän haluaa katkoa kaikki siteet, jotka estäisivät häntä elämästä omaa elämäänsä ja turhaan sitoisivat hänet vähäisimmässäkään määrin menneisyyteen. Pimeät kuut eivät erityisemmin pursu dialogeja.

Tommi Kinnusen kieli on hyvin kuvallista. Minä siis näin Elna Suorajärven selän hänen lähtiessään kavelemään kohti nimismiehen kansliaa. Hän jätti minut lukijansakin tarpeettomaksi käyneenä taakseen. Kuten oli jättänyt kissan ja oppilaidensa hänelle muistoksi piirtämänsä kuvat.

Tästä huomaankin nyt, että joulujen joululahjakirjoissa on joko oletettu kuvia poltetuksi tai poltettu niitä. (Vuonna 2021 Matti Rönkä: Surutalo ja 2022 Tommi Kinnunen: Pimeät kuut.)

Ilokseni pystyin samaistumaan jonkin verran Elnaan. Olen introvertti ja mielestäni Kissa on kissalle aivan hyvä nimi.

Huomasin äsken Tommi Kinnusen pitävän Pimeiden kuiden loppuratkaisua kaikkein onnellisimpana loppuratkaisunaan. Loppuratkaisu on karu, mutta ehkä tuosta kuitenkin voin olla hänen kanssaan samaa mieltä. Onhan siinä kyseessä jopa jonkinlainen yhden elämän sisäinen ja yhden elävän vapautuminen.