Nyt se on vihdoinkin totta. Esikoiskirjani Norsu rullatuolissa ilmestyy Kustannus Aarnilta e-kirjana 11.11.2018. E-kirjasta olen onnellinen, koska se on saavutettava.
Jo on aikakin, koska ensimmäiset siemenet sille joku muu kuin minä kylvi jo vuosia sitten. Minun peltoni on vaan aina ollut hyvin kivinen ja karu. Tuo kirjan nimi juontaa juurensa Jyväskylän yliopiston yhteisöviestinnän graduseminaariin, jossa Kaja Tampere kehoitti meitä ohjattaviaan pitämään blogia. Minä annoin omalleni nimeksi Norsu rullatuolissa, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä yhteisöviestinnän kanssa. Eli se blogi on tämän blogin äiti.
Kirjan kirjoittaminen kesti pitkään. Suurin tuuppaus ideasta ja suurista puheista kohti konkretisaatiota oli Jyväskylän kirjamessut viime vuonna, kun Kustannus Aarnin pisteellä minut naulattiin kysymyksellä "Oletko lukija vai kirjoittaja?" Kääk! Miten tästä pääsee pois? Taisin piipittää jotakin keskeneräisestä käsikirjoituksesta. Ja pian huomasin puhuvani Pasi Luhtaniemelle jotakin kirjallisesta kokeilunhalustani esimerkiksi toisen persoonan kerronnasta. Kun olin saanut käsikirjoitukseni suurimmat kerronnalliset solmut auottua ja omasta tekstistä aiheutuvan pahoinvoinnin taltutettua, teksti lähti sujumaan kuin hyvin öljytty köysi.
Ja nyt sitten ollaan tässä miettimässä, mitä nyt kuuluu tehdä.
Kiitos, Kaja, vaikka et koskaan saanut yhteisöviestinnän graduani luettavaksesi Jyväskylässä tai Tallinnassa. Aitäh!
Kiitos, Pasi. Kiitos, Riitta (Koikkis).
sunnuntai 12. elokuuta 2018
Aloittelijan mielelle kiire ei sovi
Onpas mennyt viime kirjoituksesta aikaa, vaikka on tullut useita kirjoja luettua. Niistä monet olisivat ansainneet tulla arvioiduiksi tai ainakin mainituiksi tässä blogissa.
Luetuista kirjoista mainituksi tulkoon tässä nyt vain Minna Eväsojan Shoshin Aloittelijan mieli (2018, Gummerus). Tuolla kirjalla ehkä saattaa olla vaikutusta opiskeluuni. Sen ensimmäisillä sivuilla oli kohti tuleva lause: "Opiskelu on sydämen sivistämistä, ja se tehdään itseä varten." Shoshin Aloittelijan mieltä lukiessa heräsi vanha kiinnostukseni Japaniin, japanin kieleen ja kirjallisuuteen. Kielikeskuksessa olisi mahdollisuus opiskella Japanin perusopinnot. Se, jos mikä olisi opiskelua ja sydämen sivistämistä itseäni varten. Pitäisi vain motivoitua hakemaan lakki kourassa opiskelumatkoja Jyväskylän vammaispalveluista.
Vaikka minä itse olenkin fyysisesti hyvin kaukana japanilaisesta teetaiteesta ja kalligrafiasta, pystyin tuntemaan sentään jonkinlaista samaistumista Eväsojan kertomaan ykköstä merkitsevän ichi-merkin, joka on yksi vaakasuora viiva, opiskeluun. Minulla tosin oli vuosikymmeniä sitten paljon lyhyempi pinna kuin Minna Eväsojalla. Minun kärsivällisyyteni kesti vain yhden vaivaisen tunnin, kun Minna Eväsoja taisi sinnitellä ichin kanssa puoli vuotta. Minä en ole siis edes aloittelijan tasolla.
Sujuvan ja mukaansa tempaavan kerronnan lisäksi minua miellyttivät kirjan kuvituksena olevat japanilaiset taideteokset. Minna Eväsojan Shoshin Aloittelijan mieli on minun mielestäni ehdottomasti luettava hitaasti ja nautiskellen.
Luetuista kirjoista mainituksi tulkoon tässä nyt vain Minna Eväsojan Shoshin Aloittelijan mieli (2018, Gummerus). Tuolla kirjalla ehkä saattaa olla vaikutusta opiskeluuni. Sen ensimmäisillä sivuilla oli kohti tuleva lause: "Opiskelu on sydämen sivistämistä, ja se tehdään itseä varten." Shoshin Aloittelijan mieltä lukiessa heräsi vanha kiinnostukseni Japaniin, japanin kieleen ja kirjallisuuteen. Kielikeskuksessa olisi mahdollisuus opiskella Japanin perusopinnot. Se, jos mikä olisi opiskelua ja sydämen sivistämistä itseäni varten. Pitäisi vain motivoitua hakemaan lakki kourassa opiskelumatkoja Jyväskylän vammaispalveluista.
Vaikka minä itse olenkin fyysisesti hyvin kaukana japanilaisesta teetaiteesta ja kalligrafiasta, pystyin tuntemaan sentään jonkinlaista samaistumista Eväsojan kertomaan ykköstä merkitsevän ichi-merkin, joka on yksi vaakasuora viiva, opiskeluun. Minulla tosin oli vuosikymmeniä sitten paljon lyhyempi pinna kuin Minna Eväsojalla. Minun kärsivällisyyteni kesti vain yhden vaivaisen tunnin, kun Minna Eväsoja taisi sinnitellä ichin kanssa puoli vuotta. Minä en ole siis edes aloittelijan tasolla.
Sujuvan ja mukaansa tempaavan kerronnan lisäksi minua miellyttivät kirjan kuvituksena olevat japanilaiset taideteokset. Minna Eväsojan Shoshin Aloittelijan mieli on minun mielestäni ehdottomasti luettava hitaasti ja nautiskellen.
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
Jopokka ja Kaiju jakavat toisilleen tarvitsevuutta ja tarvittavuutta
Vielma, Ahti: Sisarukset Jopokka ja Kaiju, 2016, Väyläkirjat
Sisarukset on yhteisnide Ahti Vielman Kittilä-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta Jopokka (2011) ja Kaiju (2013).
Ahti Vielman Sisarukset Jopokka ja Kaiju oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus. Se teki minut suoraan sanoen onnelliseksi. Mieleeni jäi erityisesti kaunis kieli ja syvä ymmärrys jolla Vielma kuvaa niin Kittilän luontoa, Jopokkaa ja Kaijua, Jopokan lapsuutta ja nuoruutta, Johannes-isää ja Aino-äitiä, muita sisaruksia, kyläläisiä ja etenkin kylän vahvoja naisia kuin perheen kahta hevostakin, joiden nimet olivat Veikko ja Pirkko. Vaikka Sisarusten tapahtumat ajoittuvat monen vuoden ajalle moneen vuodenaikaan, minulla oli jatkuvasti mielessä kevättalvinen auringonpaiste. Vaikka kirjassa käsiteltiinkin monia raskaita asioita: sotaa. evakkoon lähtemistä, köyhyyttä, poltettuja raunioita, alkoholiongelmia yms, oli kerronnassa kuitenkin jatkuvasti merkillisen onnellinen ja toiveikas pohjavire.
Sisarukset Jopokka ja Kaiju on poikkeuksellinen teos siinäkin mielessä, että siinä vammaisuutta kuvataan omaisen näkökulmasta. Jäin pohtimaan, miten minun veljeni saattaisi minusta kertoa. Luultavasti ei noin kiitollisena.
Jopokka ja Kaiju olivat isosisko ja pikkuveli, joiden suhde oli erittäin tiivis. He asuivat kirkonkylällä yhdessä sen ajan, kun Jopokka kävi Kittilän kirkonkylässä oppikoulua. Koska siihen aikaan ei sanaa esteettömyys varmaan edes tunnettu, oli polion sairastaman Kaijun elämä jotakin ihan toista, kuin mitä vammaisen ihmisen elämä on nykyaikana. Kaiju pystyi kävelemään lyhyitä matkoja kyynärsauvojen ja tukisidosten avulla, mutta pääasiassa - ja varsinkin hänen kävelykykynsä lopullisesti vieneen onnettomuuden jälkeen - häntä auttoi Jopokka. Jopokka kantoi Kaijua ja toimitti hänen asioitaan. Mistään avuttomuudesta ei kuitenkaan Kaijun kohdalla ollut kyse. Hän oli taidoiltaan tunnettu ja arvostettu ompelija, joka työllään pystyi elättämään itsensä ja kustantamaan Jopokan koulutuskustannukset. Kaiju taisi olla paremmassa sosiaalisessa asemassa kuin moni vammainen nykyaikana. Kaiju antoi Jopokalle lahjana kokemuksen siitä, mitä on olla tarvittu. Tuossa tarvittuna olemisen kokemuksessa on minun mielestäni myös Jopokan kasvun ydin ja koko kirjan huippukohta.
Minun mielestäni hyvä kirja vaikuttaa aina lukijaan. Parhaimmillaan se muuttaa lukijan asenteita ja murtaa ennakkoluuloja. Näin tämäkin teos, sillä teokseksi se lukiessa kirjasta kasvoi, teki minulle. Eräs Sisarukset Jopokka ja Kaijun hyvin kuvailtu henkilö oli kuvataiteilija ja Kaijun ja Jopokan ystävä Reidar Särestöniemi. Tunnustan, että minulla on ollut hänen taiteeseensa hyvin voimakkaita ennakkoluuloja. Lukiessani hänestä minun oli ihan pakko etsiä kuvia hänen töistään. Minä huomasin pitäväni Reidar Särestöniemen maalausten värimaailmoista. Joko lukemisella on kummallisia vaikutuksia tai sitten minä olen jossakin vaiheessa oppinut siveltimen karvojen kautta ymmärtämään kuvataiteen erilaisuutta.
Sisarukset on yhteisnide Ahti Vielman Kittilä-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta Jopokka (2011) ja Kaiju (2013).
Ahti Vielman Sisarukset Jopokka ja Kaiju oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus. Se teki minut suoraan sanoen onnelliseksi. Mieleeni jäi erityisesti kaunis kieli ja syvä ymmärrys jolla Vielma kuvaa niin Kittilän luontoa, Jopokkaa ja Kaijua, Jopokan lapsuutta ja nuoruutta, Johannes-isää ja Aino-äitiä, muita sisaruksia, kyläläisiä ja etenkin kylän vahvoja naisia kuin perheen kahta hevostakin, joiden nimet olivat Veikko ja Pirkko. Vaikka Sisarusten tapahtumat ajoittuvat monen vuoden ajalle moneen vuodenaikaan, minulla oli jatkuvasti mielessä kevättalvinen auringonpaiste. Vaikka kirjassa käsiteltiinkin monia raskaita asioita: sotaa. evakkoon lähtemistä, köyhyyttä, poltettuja raunioita, alkoholiongelmia yms, oli kerronnassa kuitenkin jatkuvasti merkillisen onnellinen ja toiveikas pohjavire.
Sisarukset Jopokka ja Kaiju on poikkeuksellinen teos siinäkin mielessä, että siinä vammaisuutta kuvataan omaisen näkökulmasta. Jäin pohtimaan, miten minun veljeni saattaisi minusta kertoa. Luultavasti ei noin kiitollisena.
Jopokka ja Kaiju olivat isosisko ja pikkuveli, joiden suhde oli erittäin tiivis. He asuivat kirkonkylällä yhdessä sen ajan, kun Jopokka kävi Kittilän kirkonkylässä oppikoulua. Koska siihen aikaan ei sanaa esteettömyys varmaan edes tunnettu, oli polion sairastaman Kaijun elämä jotakin ihan toista, kuin mitä vammaisen ihmisen elämä on nykyaikana. Kaiju pystyi kävelemään lyhyitä matkoja kyynärsauvojen ja tukisidosten avulla, mutta pääasiassa - ja varsinkin hänen kävelykykynsä lopullisesti vieneen onnettomuuden jälkeen - häntä auttoi Jopokka. Jopokka kantoi Kaijua ja toimitti hänen asioitaan. Mistään avuttomuudesta ei kuitenkaan Kaijun kohdalla ollut kyse. Hän oli taidoiltaan tunnettu ja arvostettu ompelija, joka työllään pystyi elättämään itsensä ja kustantamaan Jopokan koulutuskustannukset. Kaiju taisi olla paremmassa sosiaalisessa asemassa kuin moni vammainen nykyaikana. Kaiju antoi Jopokalle lahjana kokemuksen siitä, mitä on olla tarvittu. Tuossa tarvittuna olemisen kokemuksessa on minun mielestäni myös Jopokan kasvun ydin ja koko kirjan huippukohta.
Minun mielestäni hyvä kirja vaikuttaa aina lukijaan. Parhaimmillaan se muuttaa lukijan asenteita ja murtaa ennakkoluuloja. Näin tämäkin teos, sillä teokseksi se lukiessa kirjasta kasvoi, teki minulle. Eräs Sisarukset Jopokka ja Kaijun hyvin kuvailtu henkilö oli kuvataiteilija ja Kaijun ja Jopokan ystävä Reidar Särestöniemi. Tunnustan, että minulla on ollut hänen taiteeseensa hyvin voimakkaita ennakkoluuloja. Lukiessani hänestä minun oli ihan pakko etsiä kuvia hänen töistään. Minä huomasin pitäväni Reidar Särestöniemen maalausten värimaailmoista. Joko lukemisella on kummallisia vaikutuksia tai sitten minä olen jossakin vaiheessa oppinut siveltimen karvojen kautta ymmärtämään kuvataiteen erilaisuutta.
perjantai 12. tammikuuta 2018
Vuoden 2018 ensimmäinen kirja-arvio
Piia Raita: Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää, 2017, Suomi 100 runokirjaa, Mediapinta Oy.
Löysin Piia Raidan ja hänen runokirjansa Koskaan ei voi tietää, kuinka kummalliseen päivään herää Facebook ryhmästä. Olin kuullut aikaisemmin Mediapinta Oy:n sarjasta Suomi 100 runokirjaa ja olin tutustunut yhteen siinä sarjassa julkaistuun runoteokseen.
Piia Raita on syntynyt vuonna 1973 ja Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää on hänen esikoisteoksensa.
Pidän siitä, että Piia Raita on sijoittanut teoksensa alkuun sisällysluettelon. Sisällysluettelo ohjaa lukijaa, vaikka löytämään kirjasta suosikkirunonsa. Runojen otsikot ovat yksisanaisia, mutta kuitenkin runoja hyvin kuvaavia. Eivät pidemmät otsikot olisi Raidan lyhyisiin runoihin sopineetkaan.
Piia Raidan runot ovat omakohtaisia ja itse koettuja. Runojen tunnelmat ovat hyvinkin voimakkaita ja jokaisessa niissä runoilija on vahvasti läsnä.
Syksystä kesään kulkeva vuosi rytmittää runoja. Vuoden aikojen mukaan otsikoidut runot ovat portteina erilaisiin tunnelmiin ja ajanjaksoihin. Runot kuljettavat lukijaa siten, että talven kylmyydessä on kuolemaa ja surutyötä ja kesän runoissa on kypsän rakkauden teema. Kastepisarat ja vesi tuntuvat olevan runoilijalla hyvin merkityksellisiä niin runo- kuin valokuvissakin.
Kirjassa on 11 Piia Raidan ottamaa mustavalkoista luontovalokuvaa. Valokuvia on enemmän tuskasta ja kuolemasta kertovien kohdalla kirjan alkuosassa syksyssä ja talvessa kuin kirjan loppuosassa onnesta, toivosta, riemusta ja rakkaudessa kertovien runojen kohdalla, keväässä ja kesässä. Arvelisin, että valokuvien sijoittelulla on haluttu lohduttaa lukijaa ja saattaa häntä. Ehkä tarjota lukijalle pieniä lepo ja ajattelutaukojakin?
Piia Raidan esikoisteoksen kansikuva lumesta ja oksista muodostunut sydän kevättalvisessa metsässä, joka ansaitsee myös tulla sanallisesti kuvailutulkatuksi, sekä nimi, joka on itsessään jo runo, luovat onnellisen odotuksen.
Minun lempirunonin Piia Raidan esikoiskokoelmassa Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää on runo nimeltä:
Idea
Parhaat ideat
Syntyvät särkyneiden unelmien varjossa.
Palkkioksi näen timantin,
joka onkin vesipisara auringossa.
Löysin Piia Raidan ja hänen runokirjansa Koskaan ei voi tietää, kuinka kummalliseen päivään herää Facebook ryhmästä. Olin kuullut aikaisemmin Mediapinta Oy:n sarjasta Suomi 100 runokirjaa ja olin tutustunut yhteen siinä sarjassa julkaistuun runoteokseen.
Piia Raita on syntynyt vuonna 1973 ja Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää on hänen esikoisteoksensa.
Pidän siitä, että Piia Raita on sijoittanut teoksensa alkuun sisällysluettelon. Sisällysluettelo ohjaa lukijaa, vaikka löytämään kirjasta suosikkirunonsa. Runojen otsikot ovat yksisanaisia, mutta kuitenkin runoja hyvin kuvaavia. Eivät pidemmät otsikot olisi Raidan lyhyisiin runoihin sopineetkaan.
Piia Raidan runot ovat omakohtaisia ja itse koettuja. Runojen tunnelmat ovat hyvinkin voimakkaita ja jokaisessa niissä runoilija on vahvasti läsnä.
Syksystä kesään kulkeva vuosi rytmittää runoja. Vuoden aikojen mukaan otsikoidut runot ovat portteina erilaisiin tunnelmiin ja ajanjaksoihin. Runot kuljettavat lukijaa siten, että talven kylmyydessä on kuolemaa ja surutyötä ja kesän runoissa on kypsän rakkauden teema. Kastepisarat ja vesi tuntuvat olevan runoilijalla hyvin merkityksellisiä niin runo- kuin valokuvissakin.
Kirjassa on 11 Piia Raidan ottamaa mustavalkoista luontovalokuvaa. Valokuvia on enemmän tuskasta ja kuolemasta kertovien kohdalla kirjan alkuosassa syksyssä ja talvessa kuin kirjan loppuosassa onnesta, toivosta, riemusta ja rakkaudessa kertovien runojen kohdalla, keväässä ja kesässä. Arvelisin, että valokuvien sijoittelulla on haluttu lohduttaa lukijaa ja saattaa häntä. Ehkä tarjota lukijalle pieniä lepo ja ajattelutaukojakin?
Piia Raidan esikoisteoksen kansikuva lumesta ja oksista muodostunut sydän kevättalvisessa metsässä, joka ansaitsee myös tulla sanallisesti kuvailutulkatuksi, sekä nimi, joka on itsessään jo runo, luovat onnellisen odotuksen.
Minun lempirunonin Piia Raidan esikoiskokoelmassa Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää on runo nimeltä:
Idea
Parhaat ideat
Syntyvät särkyneiden unelmien varjossa.
Palkkioksi näen timantin,
joka onkin vesipisara auringossa.
maanantai 1. tammikuuta 2018
Tämä olkoon uuden vuoden lupaukseni
Luin vuonna 2017 useita kirjoja, joista kovinkaan monesta en tullut kirjoittaneeksi edes nimeä - saati kirjoittajaa - ylös. Nyt aion vakaasti korjata käyttäytymistäni js merkitä ylös kaikki vuonna 2018 lukemani kirjat. Lupauksen lunastaminen alkaa tästä.
Tällä netkellä luen tanskalaisen Peter Höegin kirjaa Norsunhoitajien lapset. En tiedä, kuinka viisasta on lukea tutkintovaatimuksissa olevaa tenttikirjaa ennen nukahtamista. Norsunhoitajien lapset voisi olla hyvä muuallakin kuin sängyssä. Se on täysin hulvaton, riemukas ja yksinkertaisesti mahtava!
(Voisin luvata myös, että opettelen ASCII-koodin, että saisin nuo tanskalaiset tai norjalaiset ö:t oikein.)
Tällä netkellä luen tanskalaisen Peter Höegin kirjaa Norsunhoitajien lapset. En tiedä, kuinka viisasta on lukea tutkintovaatimuksissa olevaa tenttikirjaa ennen nukahtamista. Norsunhoitajien lapset voisi olla hyvä muuallakin kuin sängyssä. Se on täysin hulvaton, riemukas ja yksinkertaisesti mahtava!
(Voisin luvata myös, että opettelen ASCII-koodin, että saisin nuo tanskalaiset tai norjalaiset ö:t oikein.)
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)