Kirja-arvio Anneli Kanto: Rottien pyhimys, Gummerus Kustannus oy, 2021, 9. painos
Joskus blogipostauksia kirjoittaessa asiat osuvat hauskasti kohdalleen. Niin nytkin, kun sattumalta parhaillaan kuuntelen radiosta kuuluvaa keskiaikaisen musiikin konserttia. Tämän kirjoittaminen sujuu siis onnellisten tähtien alla. Anneli Kannon Rottien pyhimys kiinnosti minua jo pian ilmestymisensä jälkeen vuonna 2021. Päätin kuitenkin odottaa sen pokkariversion ilmestymistä ja syksyllä ostin sen iltalukemisekseni.
Rottien pyhimys on monien eri tasojensa vuoksi oikea elämysten runsaudensarvi. Se sai ainakin minussa aikaan paitsi haltioitumista ja ilon purkauksia myös yöaikaan ei niin toivottuja mutta vaikeasti hillittäviä riemun kiljahduksia, jotka saattoivat vaikeuttaa parivuoteessa uinuvan puolison unta.
Rottien pyhimys on visuaalinen teos, koska kirkon maalaukset on kuvattu niin tarkasti, että ne pystyi vaivatta kuvittelemaan. Minä en ole koskaan käynyt Hattulan Pyhän Ristin kirkossa, mutta näinpähän kaikki maalaukset niin sanotusti sieluni silmillä. Olisi kiva tietää, onko esimerkiksi Näkövammaisten Kulttuuripalvelussa kirjoitettu Rottien pyhimyksestä. Mielestäni Anneli Kanto ansaitsisi tästä hyvinkin jonkun kulttuuripalkinnon.
Sekä Rottien pyhimyksen henkilökuvaus että ympäristön kuvaus ovat mielestäni osuvia. Tarinan kannalta keskeiset henkilöt ovat hyvin todellisia ja heidän toimintansa on uskottavaa. Toisaalta merkityksettömät sivuhenkilöt ohitetaan vain maininnalla, eikä heille anneta suun vuoroa. Näin he eivät pääse sekoittamaan lukijan mieltä.
Aivan erityisesti pidin siitä kerronnallisesta ratkaisusta, että Pelliina puhui itse itsestään ja kertoi tapahtumista omalta kannaltaan, kun kolmatta persoonaa käyttävä kaikkitietävä kertoja oli kaikkien muiden henkilöiden äänenä. Tosin luulin aika pitkään, että Pelliina oli jollakin tavalla fyysisesti vammainen. Ehkä siksi kirjailijan tekemä kerrontaratkaisu ilahdutti minua aivan erityisesti. Toisaalta fyysisesti vammainen ei olisi pystynyt kiipeämään katon rajaan eikä toisaalta kädestään vammautunut Vilppu kerronnan missään vaiheessa saanut käyttöönsä oma äänistä minä-kertojaa.
Anneli Kannon Rottien pyhimys on niin monikerroksinen filosofinen ja taidehistoriallinen teos, ettei yksi blogipostaus riitä alkuunkaan tekemään sille oikeutta. Tiedän lukevani sen vielä joskus uudestaan.
